Joskus tulee päiviä, jolloin huolet painavat kuristavana pantana kurkun seutuvilla, mieli on levoton, eikä missään, siis yhtään missään saa rauhaa. Mies, joka parhaimmillaankin on äänekäs heti aamutuimaan ja haluaa jutella ummet ja lammet ja laulaa rakkauslauluja aamiaisleivilleen, on aloittanut metelöimisensä kauhealla karjahtelulla jo yöllä (kauhea painajainen, jossa jättiläiskotka liiteli kohti ja oli juuri tarraamaisillaan selkään koukkukynsillään... ja kerran hän näki painajaista, jossa alligaattori hyökkäsi hänen kimppuunsa, PURI ITSE ITSEÄÄN käsivarresta ja kiljui täyttä kurkkua päälle), jotan olen aloittanut aamu(yö)ni läheltäpiti sydänkohtauksella. Tarvitsen rauhaa. Olen hermoraunio. Minusta on kuoriutumassa otus, jonka rinnalla miehen painajaiskotka näyttää harmittomalta keltasirkulta. Minun on löydettävä pyhättö jossa voin koota itseni. Joku paikka, jossa voin viivähtää hetken kenenkään häiritsemättä.
Silloin kun asuin vielä Turussa, minulla oli tapana käydä istuskelemassa ja mietiskelemässä Tuomiokirkossa. Se oli hyvä paikka rauhoittaa levoton mieli. Jylhissä historiaa uhkuvissa puitteissa omat huolet tuntuivat kutistuvan siedettävän kokoisiksi. Kun nyt muistelen sitä, haluan lähteä heti kirkkoon istuskelemaan. Se rauhoittaa varmasti taas mieleni. Vanhakirkko Ruttopuistossa on lähin. Yritin mennä sinne jo eilen, mutta se oli suljettu. Tänään mikään ei voi estää minua, tiedän, että se on kahdestatoista kolmeen auki ja kello on vähän vaille yksi. Takki niskaan ja ulos. Kirkon ikkunoista pilkottaa valoa, se on auki, turvapaikkani on avoin! Mutta heti kun avaan oven, huomaan etten ole suinkaan ainoana paikalla. Menossa on joku torvisoittokunnan harjoitustuokio. Miten he jaksavatkaan puhaltaa ja miten kamalaa ääntä he tuottavatkaan ja minä olen aivan synkeä ja murhanhimoinen ja ajattelen että eivät tietysti saa häädön pelossa mölytä kotonaan ja tulevat siksi tänne möykkäämään. Ja ajattelen että miten kukaan voi oikeasti tuntea vetoa johonkin käyrätorveen tai tuubaan tai pasuunaan. Tuleeko jollekin oikeasti joskus mieleen, että ”haluan ilmaista itseäni ja tunnetilojani tuuban välityksellä”? Harmittaa niin, että voisin itkeä, mutta jään paikoilleni aivan viimeiseen penkkiin ja istun silmät kiinni ja pysyn siinä, vaikka tuntuu että pää räjähtää ja meteli nousee aivan sietämättömiin mittoihin ja silmäkulmaan kihoaa kiukun ja itsesäälin kyynel.
Mieleen palaa miten yritin viimeksi rauhoittua kirkossa jokin aika sitten. Se oli Tukholman Östermalmilla Hedvig Eleonora-kirkossa. Silloinkin hiljaisuus jäi saavuttamatta, sillä siellä oli joukko eläkeläisiä jaarittelemassa ja juoruamassa naapureistaan kovalla äänellä ja töllistelemässä seimeä ja me istuimme miehen kanssa ja ihmettelimme että fy fan miten epähienotunteista ja ajattelematonta. Ja sitten muistan miten syksyllä yritin käydä hiljentymässä Helsingin tuomiokirkossa mutta sekään ei onnistunut, sillä siellä oli joku haalariporukka poraamassa reikiä seiniin. Ja Johanneksen kirkko! Sinnekin yritin kerran mennä rauhoittumaan ja olin katsonut valmiiksi, että se on auki, mutta vaikka kuinka nyin ovia, lukossa olivat. Siinä sitten seisoskeltiin miehen kanssa sivuoven syvennyksessä pitämässä sadetta, kun paikalle pyyhälsi suntio ja sanoi, että anteeksi, mutta näin kuinka yrititte sisälle kirkkoon, se on se reunimmainen ovi mistä pääsee. Olin koittanut kaikkia muita, paitsi sitä yhtä ainoaa oikeaa. Tyypillistä.
Mitä tästä pitäisi ajatella? Että parasta pysyä kotona omassa nojatuolissa hiljentymässä jos kirkossakin on liian meluisaa. Että jumala ei halua minua olohuoneeseensa? Ja sitten ajattelee, että jos on kerran jo tässä elämänsä vaiheessa saavuttanut pisteen, jossa erakoituminen tuntuu ainoalta houkuttelevalta vaihtoehdolta niin pitäisikö saman tien pakata kimpsunsa ja kampsunsa ja muuttaa jonnekin hajaseutualueelle missä ei ole ketään muita ja asuminen on halvempaa. Voisi elää kävyillä ja marjoilla. Tai toisaalta, jospa voimautuisin ja alkaisin yrittäjäksi ja loisin itse itselleni maailman ihanimman työpaikan jossa tuntisin itseni tärkeäksi ja kokisin tyydytystä ja onnistumisen iloa? Kirsi Piha on yrittäjä ja hän on iloinen ja vapautuneen ja reippaan oloinen. Kun ajattelen ihmisiä, joilla on oma yritys ja jotka hallitsevat omaa elämäänsä ja ajankäyttöään, he tuntuvat kaikki iloisilta ja itsevarmoilta. (Paitsi ne, jotka ovat menettäneet kaiken omaisuutensa ja mahdollisesti sukulaistenkin omaisuuden konkurssissa ja suunnittelevat lyötyinä ja ahdistuneina itsemurhaa.)
Mitä minä yrittäisin? Mikä olisi toimialani ja liikeideani? Myydä hiljaisia hetkiä? Levollisuutta ja mielenrauhaa? Minä ainakin ostaisin. Mutta minähän ostin sen hääpukuun ja ruskeaan peruukkiin puetun leikkimarsunkin. Saatan olla keskivertoa alttiimpi ostelemaan. Lähtiessäni lopulta kirkosta aivan yhtä ahdistuneena kuin tullessanikin, kaivan taskustani kännykän, jonka olen huomaavaisuudesta muita kirkossa istujia kohtaan (hah!) laittanut äänettömälle. Mies on jo ehtinyt soittaa. Sappeni kiehahtaa, missään ei rauhaa, ei sekuntiakaan! Hän haluaa tietää missä olen, mitä teen ja koska tulen kotiin ja kertoa missä itse on, mitä tekee ja että hän on jo kotona (käytyään noin kaksi minuuttia kestäneellä kauppareissulla). En halua kertoa, että olen jo kulmilla ja kävelen uhmakkaasti ylimääräisiä koukeroita. Menen kauppaan, jossa on kaikkea ihanaa ja turhaa. Kimalletta, pitsiä, kitchiä, muovia, rasioita, kuppeja, värikkäitä tiskirättejä, kuvioitua vessapaperia, vitsikkäitä ovimattoja, ylellisiä samettisia sängynpeitteitä, peilejä joissa on koristellut ja kiemuraiset kehykset, kelloja joissa on kuvia julkkisten näköisistä kissoista ja koirista, muun muassa Einsteinin ja Michael Jacksonin näköiset koirat ja Audrey Hepburnin näköinen kissa. Ja sitten täsmätuote minulle: Kovakantinen muistikirja, jonka kannessa on viehättävästi hymyilevä kotirouva jostain 50-luvun amerikkalaisesta mainoksesta ja teksti: I need more money and power and less shit from you people. Nainen puhuu minulle, hän tietää miltä minusta tuntuu, hän pukee möhkälemäisen pahan oloni yhdeksi täsmälauseeksi ja onnistuu puhkaisemaan pakottavaan ahdistukseeni reiän. Siunattu tuote! Ja minä tiedän, että se on jumalan pikku vitsi minulle. En minä sellaiseen voisikaan uskoa, jolla ei olisi yhtään huumorintajua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti