torstai 31. joulukuuta 2015

Vuoden viimeiset


Warm apple punch Tallinnan joulutorilla
Viime aikoina on ollut kaikenlaista: ensin lelukaupan joulunalushässäkkä, sitten suurieleinen joulukuusenhakumatka (Vantaan Bauhausista, miehen pakettiautoileva ystävä oli ruinattu/painostettu/ mielistelty apuun) sitten itse joulu, aatonaattona Tampereelle omaisten iloksi, aattoiltana bussilla takaisin oman joulun viettoon, joulupäivänä paniikkiryntäys taksilla kaatosateessa Valhallankadulle viemään avainta kanadalaisille vuokralaisille, joiden oli meille kerrottu saapuvan vasta Tapaninpäivänä (sähisimme taksissa hermostuksissamme toisillemme niin että kriisin ratkettua ja kotiin päin ajeltaessa pyysin kuskilta anteeksi, että rähisimme hänen hienossa autossaan ja vielä jouluna. "Eipä mitään, kyllä muakin olisi ottanut päähän..." hän lohdutti. Olin tosiaan niin kiukkuinen, että oikein itkin.  Miehen sisko ja miehensä saivat anteeksi vasta myöhään iltapäivällä...) Sekasortoista aamua seurasi seremoniallinen kalkkunan täyttö ja paisto. Jossain välissä tuli itkeskeltyä Titanicin äärellä ja naureskeltua Batman-leffan parissa. Sitten oli vielä perinteiset munatotijuhlat, tällä kertaa Tapaninpäivänä, jonka aamuna saimme viimein aikaiseksi viedä miehen vanhempien ja veljen haudalle kynttilät (ruusu kukki!). 


Sillä välin kun kauhoimme isosta maljasta vaahtoavaa munatotia mukeihin, Helsinki peittyi lumeen. Kaavin sitä innoissani kouraani ikkunalaudalta ja esittelin vieraille tohkeissani kuin se olisi jotenkin omaa aikaansaannostani. Isä täytti 80 vuotta. Hän saa meiltä lahjaksi uuden television vanhan möhkäleen tilalle. Tuntuu, että olen viime aikoina viettänyt aika lailla aikaa bussissa töllistellen suu auki mahtavaa kuuta ja yrittämällä saada siitä kuva ja epäonnistumalla kerta toisensa perään.

Välissä oli yksi työpäivä, jota seurasivat onnistunut retki Korkeasaareen ja toinen Tallinnan joulumarkkinoille. Olin luvannut itselleni tumput käsityökojusta ja lämmintä glögiä glögikojusta, jonka tosin vaihdoin "hot apple punchiin", kun kerran tilaisuus oli. Lisäksi ostin korean kakun viemisiksi tämän illan uudenvuoden juhliin. Risteily tuli miehen siskonpojan joululahjan kylkiäisenä. Ja nyt meillä on toinen risteily odottamassa, sillä voitin laivalla pubin tietokilpailun ja sain palkinnoksi Tukholmanristeilyn A-luokan hytissä! "Nyt, kuulkaas, kävi niin, että nainen tuli ja pesi teidät kaikki!", juontaja kuulutti vastauslaput tarkastettuaan röyhkeitä kommentteja heittäneiden  miesten närkästykseksi, ja minä marssin maireana noutamaan palkintoani. Onneksi olin laittanut lappuun oikean nimeni, enkä aikomaani Korkeasaaren innoittamaa "Aksolotlia". Miehen ystävä vaati myös saada kehuja ja kunniaa sillä perusteella, että oli pakottanut minutkin osallistumaan, vaikka yritin panna hanttiin, sillä minulla oli Outi Pakkasen "Marius" kesken. Intouduimme paluumatkalla tanssimaan ja iloinen vanhempi rouva tanssi siinä myös siskonsa kanssa ja tanssinsa lomassa hän kertoi minulle, että aikoo nyt keskittyä nauttimaan elämästä, sillä hän oli ollut kuolla äkilliseen aivoverenvuotoon, mutta HUS:issa hänet oli saatu pelastettua.
Apina tuli ihmettelemään meitä, jotka ihmettelimme sitä. Näytin sille kamerasta kuvan, jonka olin siitä ottanut. Se tutki sitä tarkasti ja sanoi sitten "Oooooooooo...!!!"


Isosisko sanoi jouluna, ettei muista viime uudesta vuodesta muuta kuin että istuin hänen vieressään, heiluttelin jalkojani ja että minulla oli samat housut kuin nyt. Mutta eivät ne olleet samat housut, ainoastaan saman väriset. Nämä ovat vielä rakkaammat kuin viininpunaiset nahkahousuni, vaikka ovatkin tekonahkaa. Vuoden paras ostos! Lidlistä, tietysti. Nyt, kaiken hässäkän jälkeen tuntuu etten itse muista koko vuodesta paljon enempää kuin isosisko vuodenvaihteesta. Piti laatia joku hienokin rankinglista päättyvän vuoden huipuista ja alhoista, mutta ei nyt kerta kaikkiaan irtoa. Kiusallisen hyvin muistan kyllä, miten viime uuden vuoden juhlissa menin julistamaan, että tulevan vuoden lopussa aion olla huomattavasti notkeampi! Ha ha, samanlainen köntys olen edelleen. Ehkäpä ensi vuonna sitten? Onnellista uutta vuotta kaikille!

Chris Rea: I can hear your heartbeat:https://www.youtube.com/watch?v=yhCUCxet2a4

torstai 17. joulukuuta 2015

Käsittämätöntä


Palasimme pikku Roomanlomaltamme jo maanantaina, mutta hyrisen edelleen tyytyväisyydestä, niin onnistunut reissu oli! Hukutan teidät lomakuviin! Koneen laskeutuessa nätisti kiitoradalle, mies puuskahti jälleen yllättyneenä "Käsittämätöntä!". Hänestä jokainen, joka ei ymmärrä pelätä lentämistä, on yksinkertaisesti hullu. Ikävä kyllä hänellä oli suora näköyhteys siipeen, jonka laskeutuessa avatuista "luukuista" näkyi johtoja ja muuta ikävää. "Nuin huonosti laitettu, kaikki levällään! Mitä jos tuonne sataa?! Pitäiskö mennä fiksaamaan...".


Minähän en lentokoneita pelkää tippaakaan, mutta pienemmät apparaatit saavat minut aivan tolaltani. Kun pomo lähdön aattona tiedusteli jännittääkö, oli pakko myöntää että vähän. Hieno Lumi-käsilaukkuni, joka pääsi taas pitkästä aikaa reissuun, oli täynnä papereita, joissa oli numerosarjoja ja viivakoodeja joiden oli määrä jollain ihmeellisellä vippaskonstilla muuntua istumapaikoiksi oikeassa koneessa oikeilla penkeillä,  oikeaksi hotellihuoneeksi tietyllä kadulla sijaitsevassa tietyn nimisessä hotellissa (Hotel Piram, muuten, ihana) ynnä muuksi konkreettiseksi. Miten sellaisen toteutumiseen voi kukaan luottaa?! Tai siihen että osaa ostaa oikeanlaisen junalipun koneelta ja vielä älytä a) että se pitää leimata ja b) miten se tehdään. Painajaismaista! Mutta niin vain kävi, että kaikki onnistui kommelluksitta. Käsittämätöntä!
Hotel Piram
 

Joulu-Fiat
Miehellä oli vain yksi reissua koskeva toivomus; että jättäisimme Vatikaanin väliin. Emme pelotelleet itseämme sen enempää mahdollisilla terrori-iskuilla, mutta ajatus, että hänen kaltaisensa vannoutunut ateisti kuolisi katolisen kirkon ytimessä, oli miehelle liikaa.

Rautatieasema
Suostuin jättämään Paavin tervehtimisen väliin, mutta Paavipa tuli meidän tykömme! Kun heräsin sunnuntaiaamuun, räpsäisin Rai Unon päälle ja sieltä tuli suoraa lähetystä, jossa näytettiin miten Paavi hankkiutui San Giovanni in Lateranoon pitämään messua ja kun lähdimme mahtiaamiaisemme jälkeen (kahvia ja mehua kauniissa pikku kannuissa ja 26 metriä pitkä noutopöytä!) ulos nauttimaan kaupungista, yllämme pörräsi jatkuvasti Paavin suojelushelikopteri. "Jaaha, kaapuäijä  yhä liikenteessä...", mies jupisi.

Vanha setä sulkee tupakkakauppaansa
Buongiorno! Pääseekö kylään?
Trattoria Elettra
Olimme reissussa rakkaiden ystäviemme kanssa ja se toi matkaan vielä ylimääräistä hauskuutta. Ynnä tietysti se, että  kaupunki oli valaistu jouluvaloin. 



Syötiin trattorioissa ja Est est est- nimisessä perinteikkäässä pizzeriassa, joka mainittiin ystäväpariskunnan miehen kaupunkioppaassa ja joka on nykyään neljännen sukupolven käsissä. Sisustus on kuulemma 1920-luvulta asti pysynyt samana. Söimme Est est est-pizzat ja joimme Est est est-viiniä.  Ajelimme Hop on- hop off-bussilla, kävimme supermarketissa, joimme pitkän päivän päätteeksi viiniä meidän hotellihuoneessamme ja luimme huonoja vitsejä padilta (ystäväpariskunnalla oli vempaimet mukanaan, meidän koko matka-arsenaalimme mahtui yhteen reppuun per matkalainen, saavutus, josta olen erityisen ylpeä, mitään ei puuttunut!) joille nauroimme niin että vesi valui silmistä ja viini läikkyi ympäriinsä. 
Marketissa
Kiertoajelulla. Riku ja kartta. Come sempre...
Mieskin saatiin kirkkoon. Sytytti jopa kynttilän edesmenneille perheenjäsenilleen. "Hei hei isä,äiti ja Matti!"






Maistoin ensimmäistä kertaa paahdettuja kastanjoita. Voin elää jatkossa ilmankin.


Meidän on helppo matkustaa yhdessä. Minne tahansa menemmekin, kaava on aina sama: Riku tutkii karttaa, Tuula ottaa valokuvia, mies kulkee huolettomana lörpötellen vailla aavistustakaan siitä missä ollaan ja ehdottelee poikkeamista pubiin ja minä tähyilen minne pääsisin  pissalle.


Toistoksi menee, mutta sanonpa vielä, että oli todella ihana loma.


tiistai 8. joulukuuta 2015

Slipoverikengät


Jos joku on käynyt täällä uusien postausten toivossa ja pettynyt, olen pahoillani, vai pitäisikö heittää stubbmaisen yliolkaisesti: Sori siitä. Tässä nyt kuitenkin ollaan taas tallettamassa joulukuun ilmiöitä ja tähänastisia tunnelmia. Marraskuu loppui semmoisissa puolivillaisissa fiiliksissä, joita kuvaa hyvin Dylan Thomasin kuulemma baarin pöydässä melkoisessa jurrissa tokaisema lause: "Jokin pitkästyttää minua... Luulen, että se olen minä." Aina ei jaksa olla niin säkenöivä ja joskus ei kertakaikkiaan tiedä mikä olisi oikea tapa toimia, minkä sain tuta kun istuin itse baarin pöydässä miehen ja ystävämme Rikun kanssa. Baari oli O'Learys ja yhdestä televisioruudusta baarin nurkassa piti näkymän Kärppäottelu. Minä valitsin suosiolla nurkkapaikan ja rohmusin eteeni molempien iltapäivälehtien viikonloppunumerot liitteineen. Pöytään kerääntyi koko ajan lisää väkeä ja yhtäkkiä olin tunnistavinani yhden vastapäätä asettuneen miesporukan jäsenistä. Jos se oli hän, keneksi häntä luulin, on hän ostanut meiltä kaikki nukkekodin kalustesarjat, joka kerta rahanmenoa manaillen. Hänkin katsoi minua sillä tavalla aprikoivan näköisesti, että saattoi miettiä minun olevan tuttu jostakin, mutta eihän se mitään todista. Mietin, olisiko minun pitänyt kertoa hänelle, että nyt olisi saatavana myös tv-nurkkaussetti. Olisiko se ollut hyvää asiakaspalvelua, vai juudasmaista luottamuksen pettämistä? Ties vaikka hän onkin hankkinut kalusteet itselleen mitä ei koskaan haluaisi lätkä-äijäporukan tietävän? Valitsin vaitiolon ja ensimmäisellä erätauolla pakenin väsymykseen ja  tylsistyneisyyteen vedoten kotiin.

Eräänä aamuna kysyin mieheltä, että jos ei nyt mietitä mitään kronologista ikää eikä peilikuvaa, niin minkä ikäiseksi sinä tunnet itsesi ja hän vastasi sumeilematta, että kaksitoistavuotiaaksi. Pian sen jälkeen luin Hesarista sen ihanan sotaveteraanin, Hannes Hyvösen, joka kuoli hiljan yli satavuotiaana, sanoneen haastattelussa, että hänen sisällään on aina vain seitsenvuotias poika. En minäkään kovin vanhaksi itseäni sisäisesti tunne, joten ei ihme, että meidän on vaikea saada virallisia ja aikuismaisia asioita hoidetuksi. Taas vaadittiin monta puhelua kiinteistönhuoltoyhtiöön, että saatiin nimet a)summeritauluun, b) rappuun ja c) ulko-oveen (kaikki tulivat eri päivinä) ja että entisen asukkaan nimikyltti saatiin pois ovesta sotkemasta postinkantajaa (kukaan ei tohtinut muka irrottaa sitä, sillä se maksoi kuulemma viisikymmentä euroa!). Saunavuoron varaaminen ja varsinkin saunan avaimen saaminen vaativatkin sitten jo aivan uuden kavalkadin sirkustemppuja. Kuuntelin yhtä miehen kiinteistönhuoltofirman kanssa käymää keskustelua puolella korvalla. Kun hän oli lopettanut, ihmettelin miksei hän ollut ollut jämäkämpi.
- Tota noin...mä vähän luulen, että siellä langan toisessa päässä oli joku kehitysvammainen...
- Aijaa..? No hyvä sitten, juu...
Myöhempi henkilökohtainen käynti paikalla osoitti, ettei siellä kehitysvammaisia oltu, mutta muuten, sanotaanko originelleja. Kun kysyin onko kaikki nyt selvää, mies kierteli ja sanoi että muistanko "Villin Pohjolan" tai "Twin Peaksin"? Että siellä oli ollut samanlainen meininki, joten ei hän oikein osaa ennustaa mitä seuraavaksi tapahtuu.

No, nyt meillä on nimet oikeissa paikoissa ja VAKITUINEN SAUNAVUORO lauantaisin, ah onnea! Ryntään heti ostamaan erilaisia naamioita ja hiusten syvähoitopakkauksia, joiden kanssa voin mellastaa saunassa mielin määrin.

Joulukuu toi mukanaan ihania asioita; yhden täydellisen päivän jolloin olin vapaalla koko valoisan ajan ja kävin Uunisaaressa ja kävelin Hakaniemeen syömään miehen kanssa sushilounasta ja ostin kirjapiiriä varten kilon paketin äyriäisiä Vii Voanista, sillä äyriäispasta on edelleen ainoa ruoka, jonka osaan hermoilematta valmistaa niin isolle porukalle.


Käsittelimme Pauliina Rauhalan "Taivaslaulu"-kirjaa, joka oli itketyttänyt yhtä jos toistakin jäsentä ja jonka ainakin yksi jäsen nimesi koko kolmivuotisen kirjapiirimme historian parhaaksi kirjaksi. Juhlimme erään jäsenen pyöreitä syntymäpäiviä avaamalla useammankin pullon proseccoa ja syömällä Ekbergin kakkua.
Onnea ihanalle Kirsi-Marjalle!
Ihania ovat myös iltaiset näyteikkunakävelyt jouluvaloin koristelluilla kaduilla. Sekä se, että hankin elämäni ensimmäisen jouluruusun!

Muutakin tapahtuu: me kumpikin olemme jotenkin herkillä. Mies purskahtaa itkuun, kun Kaisa Mäkäräinen ohittaa saksalaisen kilpasiskonsa viimeisellä hiihto-osuudella ja voittaa kisan. Minä purskahdan itkuun, kun Robin esiintyy linnan juhlien jatkoilla ja on niin avoin ja hyväkäytöksinen. Mies jättää minulle pöydälle avonaisen lehden, koska siinä on "tärkeä juttu". "Tärkeä juttu" paljastuu valjaissa uutterasti työskenteleväksi maamiinoja nuuskivaksi savannihamstraajarotaksi, josta molemmat olemme tosi tohkeissamme.
Savannihamstraajarotta tekee tärkeää työtä makupalapalkalla.
Pikkusisko täyttää vuosia. Koiranpentu on kuulemma edelleen harkinnassa. Sortuisivat jo! Sibeliuksen syntymäpäivänä, siis tänään, olen iloinen ja otettu, että olen saanut hetken aikaa tempoa samoja ovenkahvoja ja kulkea samoissa portaissa kuin hän (nyt on helppoa olla iloinen, kun on päässyt sieltä pois!) ja helpottunut siitä, että olen puoliltapäivin töissä enkä voi näin ollen olla todistamassa kuinka tuhatkunta ihmistä laulaa Finlandiahymniä Senaatintorilla.
Olisin varmaan hyperventiloinut liikutuksesta. Katson Kardashianeista jaksot, joissa he ovat perhelomalla Kreikan saarilla, ja  Santorinilla  Khloe sanoo, että tämä on kaunein paikka missä hän on ollut ja tänne hän haluaa tulla miehensä kanssa vanhana kuolemaan, koska "tämä on jo vähän kuin taivas". Ikävä kyllä mies oli päästä hengestään jo pari kuukautta sitten nevadalaisessa bordellissa nautittuaan kaikkien tunnettujen päihteiden kyytipoikana yrttiviagraa. Nyt hän opettelee uudelleen kävelemään ja puhumaan los angelesilaisessa sairaalassa ja Khloella on uusi poikaystävä.

Isolla Roballa kuljeskelemisen iloa on koko syksyn verottanut keppiin nojaava, rupisia sääriään bermudashortseissa esittelevä, isoon ääneen surkeasti "please, please, please..."- kollottava iso kerjäläinen. Voi miten oloani helpottikaan, kun tapasin hänet tänään sään mukaisesti lämpimästi pukeutuneena ja selkä suorana pelaamassa Ison Roban Alepassa hedelmäpeliä, kun olin ostamassa MiniGrip-pusseja, jotta saan meikkini ja hammastahnat sun muut pakattua Roomanmatkaa varten.

Mies arvioi Linnan juhlien pukeutumista samalla kun syömme pieniä leipiä joiden päällä on pilkottua punasipulia, smetanaa ja mätiä.
- Pitäiskö mullakin olla tuommoiset slipoverikengät?
- Mitkä ihmeen slipoverikengät?
- No tuommoiset kiiltävät!
- Ai lakeerikengät?
- Niin!
- Jaa-a, vaikea sanoa...
Kotikatu

J.Karjalainen: Stindebinde: https://www.youtube.com/watch?v=yqxMeObkTgU

maanantai 23. marraskuuta 2015

Kauniin elämän henkilöitymä?


Ihanat naiset muovikoteloissaan
Ihanaa, että nyt siirrytään taas viekkaan ja laskelmoivan skorpionin merkistä hyväuskoisen hölmön, jousimiehen merkkiin. Oikein tunnen miten saan taas olla elementissäni. Äskettäin innostuin Narinkkatorilla kuullessani hevosen kavioiden kopsetta, että kohta tulevat Koffin hevoset! Pyörin hyvän aikaa akselini ympäri ja ihmettelin miksei hevosia näy ennen kuin tajusin kopseen kuuluvan jaloissani istuvan kerjäläisen pahvisesta kerjuukupista, jonka laitoja vasten hän rytmikkäästi kilisytti kolikoitaan. Hesarista luin kalliin rannekellomerkin mainoksesta, että "olemme rehellisiä neljä päivää" ja ehdin jo ajatella että no, onhan sekin tyhjää parempi, mutta tarkempi katsominen paljastikin siinä lukevan "olemme Helsingissä neljä päivää". Lelukaupassa on käynyt poikkeuksellisen paljon syntymäpäivälahjojen ostajia ja yksi oikein puuskahti, että voi hemmetti näitä syntymäpäiviä, oletteko te huomanneet että niitä on näin loppuvuodesta ihan hirveästi ja silloin aloin kiinnittää itsekin asiaan huomiota. Ehkä meitä loppuvuodesta syntyneitä on tosiaan aika joukko, tai sitten kyseessä on jokin uudehko ihmiö, mikä tarkoittaa sitä että joukossamme häärii paljon pieniä kieroja skorpioneja piikit pystyssä ja kömpelöitä jousimiehiä törmäilemässä ovenpieliin ja tiputtelemassa tavaroita. Varokaa!

Ne oikeat Koffin hevoset Bulevardilla

Olemme asettuneet uuteen kotiimme hyvin ja nyt entistäkin paremmin, kun kävimme viimein katsastamassa vuokraisäntämme usuttamina naapuriasunnon, jonka vuokralaiset muuttavat Kauniaisiin ja jonka hän kernaasti vuokraisi meille. "Koputatte vain oveen ja menette katsomaan" hän on sanonut toistuvasti, mutta eihän sellainen sovi meidän pirtaan ollenkaan! Varsinkin kun huonon äänieristyksen vuoksi olemme väkisinkin selvillä siitä, että kyseessä on sangen riitaisa pari. "Se on hienompi ja suurempi", vuokraisäntä houkutteli. Laitoin kohteliaan lapun postiluukusta että laittakaa viestiä milloin teille sopii tulla katsomaan asuntoa. Siitä on noin kuukausi aikaa. Mitään ei ole kuulunut. "He ovat aivan luotettavia ihmisiä, menkää sinne vain", vuokraisäntä jatkoi patistustaan ja kun hän taas eilen soitti, mies meni ja soitti naapurin ovikelloa kello kaksi iltapäivällä. Oven avasi myrtsi nukkumassa ollut  neitonen joka sanoi vain "I don't speak Finnish" ja että hänen poikaystävänsä tulee parin tunnin kuluttua ja kiskaisi oven kiinni. Menimme katsomaan joulukadun avajaisia siinä uskossa että valot syttyvät kello neljä ja sitten on paraati. Valot olivat pimeinä vielä vartin ylikin ja meille tuli kylmä ja lapset rääkyivät ympärillä, joten lähdimme kotiin ja mies sanoi, että pakko kai sinne on vielä yrittää ja nyt poikaystävä avasi oven ja oli ystävällinen ja näytti asunnon joka oli ihan kummallisen muotoinen ja rähjäinen. Ei kiitos! Ihanaa ettei tarvitse haluta muuttaa sinne! Tämä pieni pesä sopii meille hyvin ja kunhan ne tilaamani taidekuvat vielä tulevat, niin a vot!


Pikku pesämme
Lauantaina olin viettämässä ystäväpäivää Turussa. Minulle tuli niin kova kiire aamubussiin, että sieppasin pöydältä omien lukulasieni sijaan taskuuni miehen silmälasit. Syyllisyyksissäni ostelin sitten hänelle pitkin päivää tuliaisia, mutta koska hän ei loppujen lopuksi ollut moksiskaan ja oli löytänyt vanhat lasinsa hätävaraksi, annoin hänelle niistä vain osan ja loput laitan joulupaketteihin. Turun ystävän kanssa on ihanaa! Olemme kokeneet yhdessä monenmoista Laura Peterzens-studion kesätöistä graduangstiin ja avioeroihin asti.  Meitä naurattavat ja ärsyttävät samat asiat. Nyt ystävätär oli huvittuneen närkästynyt luettuaan jonkun (postimyynti)parfyymin luonnehdinnan. Tuoksun sanottiin sopivan naiselle, jonka "olemuksessa henkilöityy kauniin elämän taito". Pohdimme Samppalinnan kauniilla ja herkullisella brunssilla (salaatissakin oli pensasmustikoita, voitteko kuvitella, sellaisen salaatin aion tehdä itsekin joulupöytään!) mitä hemmettiä sekin muka on tarkoittavinaan. Me molemmat arvostamme tarkkaa ilmaisua. Ostimme Hansasta kimaltelevat ystävyyskorvakorut. Kävimme joulutorilla ja ostin puolukanvarvuista punotun joulukranssin. Lisäksi ostin Jonna Tervomaan ja Adelen levyt. Minulla oli niin kiire saada Adele esiin muovikääreestään, että viilsin levyn kanteen saksilla pitkän naarmun. Sitten kuuntelin levyä  kyyneleet silmissä, niin ihana se levy on! Ihmeellistä miten pitkään olen ollut ilman musiikkia kun kuitenkin se on ollut minulle aina todella tärkeää. Vuosikymmenet tuhlasin kaikki rahani ensin c.-kasetteihin, sitten lp-levyihin ja lopulta cd-levyihin. Nyt kun kaivoin vaaleanpunaisen lasten cd-soittimeni naftaliinista (= vaatekaapista), totesin kauhukseni ettei se toimi! Vain radio pelaa. Kuuntelin levyä sitten kuulokkeet päässä tietokoneelta ja itkeskelin Adelen tahdissa. Jonnaa en ole vielä ehtinyt kuunnella.
Ensilumi Turussa




Samppalinnan ensimmäiset brunssiasiakkaat
Toinen vaikuttava elämys on ollut Martina Haagin vastikään ilmestynyt "Det är något som inte stämmer"-kirja, jossa hän kertoo avioerostaan. Minusta suuri osa Martinan kirjojen viehätystä on ollut juuri siinä heidän kivan parisuhteensa kuvauksessa ja olin ihan tolaltani kun luin että Erik on jättänyt hänet rakastuttuaan työkaveriinsa, (ja Martinan pikkusiskon Bean ystävään!) Lotta Lundgreniin, jonka kanssa he tekivät sitä "Historieätarna"-sarjaa, joka minustakin oli tosi hauska ennen kuin kuulin että Lotta ja Erik ovat lyöneet hynttyyt yhteen ja Martina ja Lotan mies on jätetty kuin nallit kalliolle ja sen jälkeen se koko sarja juontajineen on ollut mielestäni aivan paska. Martina on ollut hiljaa koko erosta, tai antanut vain yhden kommentin, jossa on sanonut että koko juttu on hänestä "vidrigt", mutta kirjassaan hän saa suunvuoron. Se on hyvä kirja. Kammottava, mutta hyvä. Lukekaa.

Pikkusiskolta tuli viesti, jossa oli mediasisältönä kuva pyöreäpäisestä koiranpennusta. Hän potee koirakuumetta. Laitoin isosiskomaisen varoitteluviestin tyyliin, että "siinä on tosi kiinni sitten". Tietysti toivon hartaasti, että hän sortuu! 


Adele: When we were young: https://www.youtube.com/watch?v=DDWKuo3gXMQ