Luen Diane Dreherin kirjaa ”Henkiseen eheyteen”, joka kertoo taolaisuudesta. Diane sanoo, että meidän tulisi hyväksyä elämän syklisyys ja löytää rauha itsemme kanssa, jotta emme koko ajan vertailisi itseämme muihin ja ahdistuisi syyttä suotta. Diane sanoo, että meillä ja hankkeillamme on omat kasvukautensa joita tulee kunnioittaa, ja ettei pelihousujen repiminen edistä yhtään mitään. Hän valottaa asiaa ottamalla esimerkkejä kasvikunnasta. Hän sanoo, että meillä on eri kasvukaudet, kuten siemenilläkin on. Toiset versovat nopeasti ja toisia saa odottaa ja odottaa ja odottaa ja kärsimättömyys ei auta yhtään (mutta toisaalta sen tietäminenkään ei juuri auta). Diane sanoo, että toiset meistä ovat varhaisia kukkijoita, jotka elävät huippukauttaan lukiossa. Heitä Diane vertaa maissintähkiin, jotka versovat kiihkeästi kuin maissintähkät kuumana kesäpäivävä ja tuottavat satoa yhden lyhyen kasvukauden aikana. Me kaikki varmaan muistamme maissintähkiä kouluvuosiltamme. Ei sitä silloin tiennyt, että he elävät kukoistuskauttaan NYT, mutta antakaas olla kun mennään pari vuosikymmentä ajassa eteenpäin, kuinkas sitten suu pannaan? Maissintähkät asettivat riman, ja sitä meidän muiden oli turha uneksiakaan ylittävänsä ja se oli kurja ja masentava tunne. Abban Agnetha on ilmiselvä maissintähkä. Ja Björn Borg (sillä mitä tyydytystä kirjavien alushousujen suunnittelu voi tuottaa, jos on joskus sentään ollut maailmanmestari). Monet cheerleaderit ovat kaiketi maissintähkiä ja ylipäätään koulun kauneimmat ja tavoitelluimmat tytöt ja pojat ovat aikoinaan edustaneet niitä.
Sitten on tammia, Diane kertoo. Tammet kehittyvät tuskastuttavan hitaasti ja usein he masentuvat maissintähkien kukoistusta seuratessaan. Esimerkkinä tammesta Diane mainitsee John Miltonin, joka tuskaili parikymppisenä, ettei ole saanut mitään aikaan ja tuskaili kolmekymppisenä ja nelikymppisenä ja viisikymppisenä, kunnes julkaisi 59-vuotiaana ”Kadotetun paratiisin” ja saattoi huokaista helpotuksesta ja lopettaa tuskailunsa. Tammi, Diane sanoo, tarvitsee pitkän ajan kasvaakseen ja kehittyäkseen, mutta kun aika on kypsä, sen oksat kurottavat pitkälle maissintähkien yli kohti aurinkoa ja se kantaa satoa useana vuotena (ja jos se osaisi puhua, se sanoisi varmaan maissintähkille, että läl-läl-lää , paitsi jos olisi todella taolainen, sillä vahingonilo ei kuulu taolaisuuteen). P.D. James on ilmiselvä tammi. Hän alkoi kirjoittaa vasta keski-iässä salapoliisiromaanejaan, mutta nykyään häntä ei juuri muusta muistetakaan.
Koska en ollut maissintähkä, olisi oikeus ja kohtuus, että olisin tammi ja nyt tammen olisikin jo korkea aika alkaa tuottaa satoa ja kohota korkealle surkeiden maissintähkien, moisten tähdenlentojen ylle, enkä ole nyt kärsimätön, vaan tämä on ihan biologinen fakta. Jos aion alkaa kukoistaa elämäni ehtoopuolella, ensi merkkien pitäisi ilmaantua näkyviin ihan pikapuoliin. Muuten en EHDI kukoistaa ja tuottaa satoa. Mutta ehkä en olekaan tammi? Luonto on täynnä muitakin vaihtoehtoja, Diane ei vain saanut kaikkia mahtumaan kirjaansa. Jos en ole maissintähkä enkä tammi niin mikä minä sitten olen? Ehkä voikukka; ilmestyy aina optimistisena paikalle ja ensimmäisellä kerralla kaikki ovat innoissaan, että kiva kiva: voikukka! Mutta sitten siihen totutaan ja sanotaan, että mene jo siitä, ja yök: voikukka, mutta voikukka siementää tuhlailevaisesti ja odottaa, että kyllä joku siemenistä joskus itää ja sitten se ilmestyy taas uudestaan uuteen paikkaan ja tulee torjutuksi ja siementää ja ilmestyy ja torjutaan jne. jne. jne. Ei, liian uuvuttavaa eikä mitään konkreettista lopputulosta. Haluan olla puu. Mikä tahansa puu. Vaatisin saada olla tammi, mutta vaatiminen ei kuulu taolaisuuteen. Samalla kun odottelen, että mitä minusta lopulta versoo vai versooko mitään, yritän opetella kärsivällisyyttä.
The Eagles: Learn to be still: http://www.youtube.com/watch?v=gjBvxyEAyos&feature=related
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti