Vääjäämätön

Anteeksi nyt vain, mutta tänään on kerta kaikkiaan pakko kirjoittaa kuolemasta. Se on saatava pois tieltä, jotta voin taas kirjoittaa jostain muusta, mahdollisesti hauskemmasta. Syksystäkö se johtuu vai mistä, että kuolema tunkee aivan iholle? Siitäkö se alkoi, kun ystävätär pyysi sitä kuolemanjälkeistä palvelusta ja minä kirjoitin siitä vähän, mutta lopetin aiheen käsittelyn kesken? Nyt kuoleman teema  on läsnä niin vahvasti, että joko kirjoitan siitä, tai sitten en kirjoita mistään.

Opiskelija haluaa jotain hyvää englanninkielistä lukemista ja annan hänelle Jenny Downhamnin ”Before I die”-kirjan, jonka päähenkilö, 16-vuotias Tessa tietää kuolevansa syöpään. (Olenko hullu? En, kirja on ihana ja simppelisti kirjoitettu.) Syntymäpäivillä juhlien hehkeä sankaritar ilmoittaa, että hänellä on ylimääräisiä elinluovutuskortteja, jos joku haluaa täyttää sellaisen tässä kakunsyönnin lomassa.  Telkkarissa alkaa uusi sarja, jossa ihana ihana ihana Laura Linney esittää opettajaa, joka kuulee sairastavansa syöpää ja päättää ottaa loppuelämästään irti kaiken mahdollisen. Menen elokuviin katsomaan romanttisen draaman, jonka pariskunnalla kestää ensin ikuisuuden päästä yhteen ja kun he sitten pääsevät, nainen pyöräilee suoraan rekan alle ja sitä kautta taivaaseen. Ja sitten näytetään miten mies suree ja ryyppää ja koluaa yökerhoja ja saa turpiinsa ja sammuu ulko-ovensa eteen.

Kirjapiirimme aiheena on Merete Mazzarellan ”Illalla pelataan Afrikantähteä”, joka käsittelee isovanhemmuutta, mutta osa onkin lukenut ”Juhlista kotiin”-kirjan, joka käsittelee hänen äitinsä kuolemaa ja vaikka me puhumme paljosta muustakin, keskustelu ajautuu aina vääjäämättä milloin minkäkin aasinsillan kautta kuolemaan.  Joku sanoo, että ihanaa juustoa , nielaisee, pyyhkii sormensa serviettiin ja jatkaa ajatelleensa, että kun aika on ”oikea”, hän haluaa päättää päivänsä kävelemällä veteen ja uimalla kunnes voimat ehtyvät, mutta häntä askarruttaa pitäisikö veteen mennä alasti vai vaatteet päällä vai peräti uimapuvussa. Ja me oikein pohdiskelemme tätä ja joku sanoo, että teknisesti ottaen olisi varmaan parasta tuossa tilanteessa mennä vaatteet yllä, sillä ne edesauttavat hukkumista tai ainakin nopeuttavat voimien ehtymistä. Ja minä muistan kohtauksen elokuvasta ”Tunnit”, jossa Virginia Woolf kerää ensin rannalta takkinsa taskut täyteen kiviä ja kävelee sitten veteen hitain päättäväisin askelin kengät jalassa ja kaikki kamppeet yllään ja sanon ,että taskussa voisi hyvä olla vielä kiviä. Joku sanoo, että häntä ajatus hukkumiskuolemasta kyllä kammoksuttaa ja että hän valitsisi ehdottomasti mieluummin lääkkeet. Joku toinen taas sanoo, että ase olisi jämäkkä ja nopea ratkaisu, mutta joku pitää sitä paitsi brutaalina, myös epävarmana, sillä siinä voi jäädä henkiin ja joutua kärvistelemään hengissä, mutta vammautuneena vielä monta monta vuotta ja minä ihmettelen, että kyllä täytyy ihmisen olla surkea ampuja, jos ei omaan päähänsä osu, mutta minulle selitetään, että pelkkä osuma ei välttämättä riitä. Sitten kierrätetään taas vähän viinirypäleitä ja leipäkoria ja suklaarasiaa ja kaadetaan lisää viiniä ja joku sanoo,  että hänen VR:llä työskentelevä tuttavansa on kertonut, että lokakuu saa ihmiset aina ryntäilemään junan alle, ja että hänen työvuoroillaan on ollut jo neljä ”ruumispussipysähdystä” ja että seuraava piikki tulee taas maalis-huhtikuussa. Ja kuolema-aiheinen jutustelu jatkuu kunnes viinit on juotu ja juustot ja suklaat ja hedelmät syöty ja sitten vaihdetaan poskisuudelmia ja huudahdellaan,  että oli taas tosi ihanaa ja seuraavaksi kirjaksi valitaan Tina Lundanin ”Ensimmäinen kesä”, joka käsittelee ensimmäistä vuotta puolison kuoleman jälkeen.  Kiinnostuneet voivat lukea sitä ennen Tina ja Reko Lundanin yhdessä kirjoittaman Rekon aivosyöpää käsittelevän sairauspäiväkirjan ”Viikkoja, kuukausia".

Luen Tinan kirjan saman tien ja eniten koskee se, kun hän pesee hampaansa kuolleen miehensä hammasharjalla ja laittaa iholleen hänen partavettään ennen kuin heittää ne isoon jätesäkkiin. Sitten menen kuuntelemaan lohdutuksekseni musiikkia Youtubeen ja päädyn  kohtalon oikusta kappaleeseen, johon joku on koonnut valokuvista muistovideon kolarissa kuolleelle viisitoistavuotiaalle tytölle ja huomaan ajattelevani, että voi miten surullista, sillä eihän tuon ikäinen ole saanut vielä mitään aikaan ja sitten ajattelen, että sekö se pointti sitten on, että saadaan kauheasti aikaan ennen kuin kuollaan ja tajuan että ei tietenkään. Mutta ongelma on siinä, että minusta on aivan hyväksyttävää, että muut ”eivät saa mitään aikaan” elämänsä aikana, mutta tunne siitä, etten itse saa mitään aikaan ennen kuolemaani, kalvaa minua aivan sietämättömästi. Häärään vähän sitä ja tätä, mutta kun kohtaan vastuksia, annan saman tien periksi ja päätän muuttaa Italiaan tai Lappiin.  Mutta kamalinta on, että vaikka saisinkin jotain aikaiseksi, olisin todennäköisesti kuin Amy Tanin kirjan rouva Chen, joka vielä kuoltuaankin tuumiskelee omissa hautajaisissaan, että ”Minun olisi pitänyt olla halkeamaisillani ylpeydestä, kun luin listaa saavutuksistani. Mutta minusta se tuntui älyttömältä. … Mikään ei täyttänyt minua sillä tyydytyksellä, jota olin uskonut tuntevani elämäni päättyessä. En voinut sanoa itselleni: ”Siinä asiassa minä olin kaikkein taitavin, kaikkein tärkein, ja yhdeksi eliniäksi se riittää.” Olin kuin rikas maankiertäjä, joka on vaeltanut maailman halki sirotellen keijujen kultapölyä tielleen ja joka tajuaa liian myöhään, että polku haihtuu heti hänen takanaan. ”  

Kuitenkin haluaisin ajatella, ettei kenenkään meistä elämä ”jää kesken” (ja tavallaan jokaisen jää, vähintäänkin käytettyjä hammasharjoja ja rikkinäisiä sukkahousuja ja alumiinitikkaita ja puoliksi syötyjä pastillirasioita jää muiden vaivoiksi)ja että meidän pitäisi olla valmiit lähtemään täältä ihan hetkellä millä hyvänsä. Mies muistuttaa tästä usein. Hän sanoo monta kertaa viikossa, että haluaa minun tietävän, että jos hän sattuu kuolemaan, niin hän on ollut todella onnellinen, eikä minun pidä vaivata päätäni sellaisilla asioilla kuin että ”olisiko pitänyt olla kiltimpi”, mistä tietysti tulee heti mieleen, että pitäisikö olla kiltimpi ja totta kai pitäisi, mutta ei sitä jaksa koko aikaa pinnistellä. Siksi yrittääkin päästä vähemmällä esittämällä miehelle uhkavaatimuksen, ettei tämä missään nimessä saa mennä kuolemaan ennen minua ja siitä mies kiivastuu ja sanoo ettei tuollaista voi kukaan luvata. Niin kuin ei tietenkään voikaan.  

Mutta kun nyt kerran on niin, että me kaikki kuolemme, niin miten sitten kannattaisi elää niin että kuolema harmittaisi mahdollisimman vähän? Esikuvani Nora Ephron on miettinyt samaa. Että pitääkö törsätä vai pitääkö nuukailla? Pitääkö elää kuin viimeistä päivää vai pitääkö säästää rahaa siltä varalta, että elääkin vielä kaksikymmentä vuotta? Onko elämä liian lyhyt vai tuleeko se olemaan liian pitkä? Pitääkö raataa niin kovasti kuin jaksaa vai pitääkö pysähtyä haistelemaan ruusuntuoksua? Pitääkö vältellä hiilihydraatteja vai syödä niin paljon leipää kuin huvittaa? Tämän kaltaisia Isoja Kysymyksiä, joihin meidän kaikkien tulisi pyrkiä löytämään sellaiset vastaukset, joiden kanssa itse pystymme elämään (ja etenkin kuolemaan.) Kun Noran ystävätär Judy kuoli syöpään, Nora vietti monta päivää ja yötä kietoutuneena Judyn valkoiseen kashmirhuiviin, mutta ei huivi ole sama kuin elävä ystävä ja samalla kun sen tarkoitus on ehkä tuoda lohtua menetykseen, se tuleekin oikein korostaneeksi menetyksen suuruutta. Siksi varmaan Tina Lundankin heitti sen hammasharjan ja partaveden roskikseen.  Eteenpäin siirtyminen vaatii toimeliaisuutta ja jonkun radikaalin teon, jonka sitten jälkikäteen tajuaa olleen käännekohta. Sen alussa mainitsemani elokuvan miehen tapauksessa se oli se tappelu siellä yökerhossa ja herääminen oven edestä paita ja naama veressä ja Tinalla se, kun hän kivitti autiotalosta ikkunaruudun hajalle.  Mutta edelleen, kuinka elää niin että jäljelle jääneet pääsisivät mahdollisimman vähällä kivien heittelyllä ja rähjäämisellä? Fay Weldonin kirjassa ”Ystävättäret”  sanotaan tällä tavoin:

”Hyvät ajat tulevat, ja tuskin ne ovat täällä, kun ne jo katoavat. Ja samoin kuin ne katoavat, ne tulevat aina uudestaan.   Niin että vaali kauniita hetkiäsi, niitä lyhyitä hetkiä, jolloin totuus valkenee sinulle, ja rakkaudenöitäsi. Muuta sinulla ei ole. Älä häpeile ottaa valokuvia perheestä. Pynttää itsesi hienoksi häihin, kaikkiin häihin. Iloitse syntymästä, kaikista syntymistä. Sillä päivät voivat olla onnellisia, kokonaiset tulevaisuudet eivät. Niin sanoo isoäiti. Tämä hetki tässä ja nyt on kaikki; muuta ei ole. Nämä päivät, nämä yöt, nämä hetket, yksi kerrallaan. ”

Tähän olisi hyvä lopettaa, mutta en lopeta. Lopetan kuvaukseen Hienosta Kuolemasta. Se on miehen äidin kuolema parinkymmenen vuoden takaa, ja minä olen tietysti kuullut sen vain juttuna. Jos miehellä olisi oma blogi, hän saisi kirjoittaa siitä itse (jos haluaisi), mutta koska hänellä ei ole, minä kerron sen tässä anekdootinomaisesti. Viimeisenä iltana miehen äiti oli keittänyt ison kattilallisen keittoa, jota miehen siskon perhe oli kutsuttu syömään. Kun keitto oli syöty ja miehen siskon perhe lähti kotia kohti, äiti avasi kokonaisen ison ikkunaruudun ja  lausui heidän peräänsä kovalla äänellä Hellaakoskea (hän oli nauttinut vähän viiniä yömyssyksi)jotenkin tähän tapaan: ”Ei rikkaiden juhlaa raha valkaista voi, vaan köyhä kun tuhlaa niin taivahat soi!”. Sitten hän oli pessyt vähän pikkupyykkiä, asettunut vuoteelleen ja siitä hänet löydettiin seuraavana päivänä kuolleena. Vaikka juttu ei olisikaan mennyt oikeasti jetsulleen juuri näin, tällaisena se minun päässäni elää ja on ehdottomasti sen arvoinen suoritus, että ansaitsee hautakynttilän Tuntemattomalta miniältä heti huomispäivänä.

Johanna Kurkela: Ainutlaatuinen: http://www.youtube.com/watch?v=cDXwxcPqBVM&feature=results_video&playnext=1&list=PL27F49426E2A590BD