Olen väsynyt. Kuolemanväsynyt. Tai pikemminkin kuollakseni väsynyt, kuten muistaakseni Eeva Kilpi asian ilmaisee. Työhuoneellani levitän lattialle asiakkaan lohduksi ja lämmöksi tarkoitetun torkkupeiton sekä koristeiksi tarkoitetut kauniit silkkityynyt, siihen päälle lampaantaljan (sekä asiakkaan, että omaksi ilokseni tarkoitetun), sammutan huoneesta valot, paneudun pitkäkseni taljalle ja vedän korviini toisen torkkupeiton (omaksi lohdukseni ja lämmökseni tarkoitetun) ja nukun kaksi tuntia putkeen. Sitten kävelen minuutin matkan Vapianoon, jossa minulla on sovittuna treffit ja tunnustan seuralaiselleni, että anteeksi kun olen vähän pökkyrässä, olen juuri maannut kaksi tuntia työhuoneeni lattialla, mutta sen sijaan että hän huudahtaisi että hullu, mikä sinua oikein riivaa, hän sanookin, että ooooooi kuinka ihanaa! Vapianossa syömme runsaasti rasvaa ja hiilihydraatteja sisältävät pasta-annokset ja kun olemme valmiit, menemme ostamaan liput elokuvaan ”Hölmö, hullu rakkaus” ja elokuvan alkua odotellessamme menemme vielä kahville ja juttelemme deittailusta, sillä se on seuralaiselle akuutti asia.
Deittitarinoita on ihana kuunnella! Palautuu itsellekin mieleen millaista oli, kun elämää leimasi sellainen kevyen läpättävä ja kihelmöivän odottava tunnelma. Vaikka suoraan sanottuna olihan se myös hermojarepivää aikaa, oikeastaan paljon hauskempaa näin jälkikäteen tarkasteltuna ja vielä hauskempaa, kun voi seurata sivusta kun toinen deittailee ja olla itse vakiintuneessa parisuhteessa, jossa jää runsaasti aikaa syömiselle, Green Wingin katselulle ja lattialla makaamiselle . Omat deittailuni olivat aikoinaan jokseenkin noloja tai epäonnistuneita kokemuksia ja muistan viettäneeni paljon aikaa joko yksinäni tai samassa tilanteessa olevan ystävän kanssa pohtimalla sellaisia, että onko toinen osapuoli hullu vai olenko itse hullu, ja jos molemmat ovat hulluja, niin kumpi on hullumpi. Ja jotenkin sitä aina onnistui lopulta vakuuttumaan oman mielenterveytensä ylivertaisuudesta, mutta ei se paljoa lohduttanut; olo oli suurimman osan aikaa typerä ja neuvoton. Mutta se kihelmöinti oli ihanaa! Ja deittailussa oppi paljon. Lähinnä siitä, mitä EI halua elämäänsä.
Seuraavana päivänä kävelen kotiin työhuoneelta. Mies lupaa tulla vastaan ja kohtaamme Erottajalla, jossa ilmoitan miehelle olevani masentunut. Hän sanoo katselleensa tuloani ja että kävelyni oli kuulemma silmiinpistävän pontevaa ja pitää sitä osoituksena siitä, etten voi olla masentunut. Enkä minä ehkä olekaan, mutta väsynyt, haluton, hiilihydraattihimoinen ja alavireinen minä olen. Vaikka syön 1000 milligrammaa C-vitamiinia päivässä (ja KYLLÄ, tiedän että ylimääräinen C-vitamiini poistuu pissan mukana, mutta haluan ajatella yliannostustani eräänlaisena shokkiruiskeena elimistölleni ja toinen KYLLÄ, syön myös D:tä ja kolmas KYLLÄ (lähinnä isoveljelle, jos hän sattuu lukemaan) tiedän, että D-vitamiini on rasvaliukoinen eikä sitä saa ahmia mielin määrin.) Oooh, mikä minua vaivaa? Olen niin kärttyinenkin. Ehkä poden kirjamessukrapulaa? Tapahtuma alkaa kieltämättä olla liikaa kestettäväksi ja suurin erehdys ja fiasko on yhdistää siihen vielä musiikki- ja ruokamessutkin. Ehkä olen kasvanut ulos kirjamessuista? Niissä on jotain halpaa. Esimerkiksi kun Pentti Linkola ja Eero Paloheimo keskustelivat aiheesta ”Milloin maailma loppuu”, Eero sanoi että tässä tulee kolme teesiä maailmanlopun hidastamiseen ja ehti sanoa vain ”Yksi”, kun juontaja loikkasi lavalle ja sanoi että kiittikiitti ja aika onkin nyt loppu. Tulee mieleen joku surkea tietokilpailu, jossa kysymyksenä on vaikkapa että kuinka moni nainen sairastuu vuosittain rintasyöpään ja visailija vastaa, että noin neljä ja puolituhatta, jolloin sirkusmusiikki rämähtää soimaan ja juontaja huudahtaa innoissaan: ”Se on OIKEIN!”. Ja SILTI sitä tulee paikalle vielä seuraavanakin päivänä kuullakseen miten Tuija Wuori-Taberman kertoo kirjastaan ”Meitä oli kaksi” ja unohtuu vähän kuljeskelemaan ja kaiken sen hässäkän ja metelin keskellä nostaa katseensa ja huomaa Pentti Linkolan seisovan alistuneen kärsivä ilme uurteisilla, ahavoituneilla kasvoillaan pienessä Ikimetsä-kojussaan ja piilottaa vaivihkaa roinasta pursuilevan muovipussinsa selkänsä taakse. Ehkä olen vain tulossa vanhaksi ja kyyniseksi. Mutta miksi olisin? Eivät ne liity mitenkään yhteen. Mies on minua kahdeksan vuotta vanhempi, mutta ei tippaakaan kyyninen. Kun postiluukku kolahtaa, hän ryntää innoissaan eteiseen ja kailottaa: ”Rahakirjeitä molemmille kahden miljoonan arvosta!” Vaikka ei koskaan oikeasti ole. Muun muassa siksi hänen kanssaan oleminen päihittää deittailun tuoman kihelmöivän läpättävän tunteen. Helposti.
Johanna Kurkela: Palvo minua http://www.youtube.com/watch?v=HdkPbyd_ILY&feature=related
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti