Tapahtumattomuusterapiaa

Muistatteko sen Jane Austenin ”Järki ja tunteet”- filmatisoinnin, jossa Emma Thompson esittää Elinoria ja Hugh Grant hänen salaista rakastettuaan Edwardia? Emma luulee Hughin menneen naimisiin toisen naisen kanssa, ja kun hänelle selviää, että kyseessä onkin väärinkäsitys, ja että Hugh onkin aikeissa kosia häntä, Emmalta  pääsee suustaan aivan hallitsematon ulvahdus, kun kaikki padotut tunteet pääsevätkin yhtäkkiä valloilleen. Olen aina ajatellut, että se koko kohtaus menee vähän yli. Ymmärrän sen IDEAN, että kun tulee kertakaikkisen yllätetyksi, ei pysty pitämään naamaansa peruslukemilla, mutta sitä äännähdystä pidin liioiteltuna (en kuitenkaan niin sietämättömän kiusallisen liioiteltuna kuin Diane Keatonin loputonta vollottamista Jack Nicholsonin perään muuten niin ihanassa elokuvassa ”Jotain annettavaa”. Se itkukohtaus on kertakaikkiaan putsattava aina pikakelauksella pois pilaamasta koko elokuvaa). No, nyt kun tulin hiljattain itse päästäneeksi suustani emmamaisen ulvahduksen, pidänkin kohtausta täysin realistisena.

Ette todennäköisesti arvaa, mikä sai minut huudahtamaan sillä tavalla, eikä tarvitsekaan, sillä kerron sen saman tien. Istuimme miehen kanssa miehen siskonpojan auton takapenkillä lörpötellen ja osoitellen sormella kaikkea vähänkin kiinnostavan näköistä, kun yhtäkkiä, aivan arvaamatta, ratissa ollut siskonpoika täräytti: ”En voi sietää Outi Nyytäjää” .Tuosta noin vain. Ja minulta pääsi se alkukantainen ulvahdus ja ehkä vähän sylkeäkin roiskahti. Olin niin järkyttynyt ja niin yllätetty!   Mitä sietämistä kenelläkään voi olla Outi Nyytäjässä?  Outi Nyytäjähän on fantastinen! Outi sanoo miehestään vielä tuhannen yhdessä vietetyn vuoden jälkeenkin, että mies on edelleen ihana ja että hänellä kauniit korvat.  Lisäksi Outi on sanonut, että päätti 53-vuotiaana ryhtyä kaunottareksi tajuttuaan, että sehän on vain asennekysymys ja että hän aikoo teettää itselleen semmoisen mustan leningin, joita näkee kreikkalaismummoilla ja patsastella siinä loppuikänsä sitten kun alkaa tuntea itsensä vanhaksi.  Mutta kaikkein tärkein oppi, jonka olen   Outilta saanut, on hänen kirjastaan ”Maailman laidalla, kertomuksia Bretagnesta” ja kuuluu näin: ”Tapahtumattomuus on hienointa terapiaa, jos vain osaa ottaa sen vastaan”

Kun luin tuon lauseen muutama vuosi sitten (opetin silloin vielä entisessä työpaikassani ja oli talvi), halusin heti kokeilla tapahtumattomuusterapaa käytännössä.  Valitsin testin pituudeksi yhden kuukauden ja laadin jaksoa varten oikein säännötkin:

TAPAHTUMATTOMUUDEN PIIRIIN MAHTUVAT ASIAT:

1.     Normaali työssäkäynti ja siihen kuuluvat pikku konfliktit (esim. angstisen teinin hyppääminen tuuletusparvekkeelta hankeen ja tilanteen jälkihoito.)

2.    Valikoitu vastaaminen puhelimeen.

3.    Elokuvien tai uutisten katselu tv:stä.

4.    Lukeminen.

5.    Kirjoittaminen.

TAPAHTUMATTOMUUTTA SABOTOIVAT ASIAT, ANKARASTI VÄLTETTÄVIÄ:

1.   Uusien työpaikkojen kyttääminen.

2.      Asuntoilmoitusten syynääminen.

3.      Uusille kursseille ilmoittautuminen.

4.      Matkojen varaaminen (matkaesitteiden selailu viihdemielessä hyväksyttävää).

5.      Konfliktien kehrääminen  luokassa ja riitely miehen kanssa.

6.      Erolla uhkailu (työpaikasta tai miehestä).

   7.      Velvollisuussoittojen tai -vierailujen tekeminen.

8.      Laihduttaminen.

9.      Kiroileminen.

10.   Murjottaminen uran puuttumisen tai muiden vajavaisuuksien vuoksi.

Kirjoitin jo silloin satunnaisesti, joten minulla on tapahtumattomuusterapiajaksolta hyvät muistiinpanot:

Yleistä huomioitavaa:   

Tapahtumattomuuskuukauden aikana voi tehdä pitkiä kävelylenkkejä, mutta ei saa pitää niistä tarkkaa lukua eikä ainakaan suunnitella niitä etukäteen.  Saa lukea mielellään paljon Outi Nyytäjän kirjoittamia tekstejä, koska hän on saanut minut innostumaan asiasta. Ja saa tietenkin osallistua kirjallisuuspiirin kokoukseen, mutta ei saa yrittää tehdä siellä vaikutusta muihin piirin jäseniin messuamalla kaikista hienoista hankkeistaan ja mielipiteistään ja kymmenistä kirjoista joita on tullut lukeneeksi sillä välin kun he ovat niska limassa tehneet työtä ja hoitaneet pieniä lapsiaan ja parisuhdettaan ja riidelleet yhtiökokouksissa.

Tapahtumattomuuskuukauden aikana ei ylipäätään tule pitää melua hankkeistaan tai itsestään eikä päästellä suustaan lauseita jotka liittyvät a) mahdolliseen mutta epätodennäköiseen kuukauteen New Yorkissa b) viikonloppuun Pariisissa ja ranskan opiskeluun c) valokuvaprojekteihin ja d) kielikursseihin Venetsiassa.  Siis kaikki meuhkaaminen ja itsestä puhuminen minimiin. Muistakin ihmisistä puhuminen minimiin. Itse asiassa puhumista ylipäätään voisi vähän säännöstellä. Paitsi töissä. Sillä puhumisen kokonaan lopettaminen olisi toki Iso Tapahtuma.

Stop! Alan  näköjään innostua aika lailla tapahtumattomuuskuukaudestani, mikä ei kai ole tarkoitus. Sehän antaisi ymmärtää, että tapahtumattomuuskuukausi on Tapahtuma. Kiireesti jäitä hattuun. Itse asiassa tapahtumattomuuskuukautta olisi upeinta viettää mökillä! Siellä kuukausi menisi kuin siivillä ikkunasta lintulautaa tuijotellessa ja tulia sytytellessä ja kyläkaupasta ruokaa hakiessa. Ja lukiessa! Ooo, se vasta olisikin hienoa terapiaa. Mutta ei helposti toteutettavissa keskellä lukukautta.

On käytävä tapahtumattomuuskuukauden kimppuun näillä eväillä mitä tässä nyt on ja käytettävä niitä mahdollisimman taiten. Siis väisteltävä kaikkia tapahtumia ilman että stressaantuu tai tulee vahingossa monimutkaistaneeksi elämäänsä siinä sivussa. Eikä saisi sanoa ”käydä kimppuun”, se kalskahtaa siltä että kohta alkaa tapahtua. Otan alusta, rauhallisemmin. Nyt on helmikuun ensimmäinen päivä. Toistaiseksi menee ihan hyvin. Haudutan kannullisen teetä. Kissa naukuu ulkona. Sen ääni edustaa mitä hienointa terapiaa. Yritän matkia sitä vienosti.  Mies katsoo minuun anovasti. Lopetan, sillä haen seesteisyyttä, en riitaa.

KOLME VIIKKOA MYÖHEMMIN

Luin edellä olevan tekstin muistinvirkistykseksi, enkä voi muuta sanoa kuin hah hah. Hahhahhhaah! Olen rikkonut sääntöjä 1,5,6,9 ja 10. Istun mökin lattialla, tuli loimottaa viereisessä pönttöuunissa ja lämmittää olkapäätä ja poskea. Täydellinen kulissi tapahtumattomuuskuukaudelle. Muttamutta. Olen omistanut lähes koko hiihtolomaviikon säännön 10 rikkomiselle. Olen oikein piehtaroinut urattomuuskriisissä.  Juuri äsken laitoin tekstiviestin ystävälleni, että miten minusta ikinä voi tulla yhtään mitään kun olen näin mukavuudenhaluinen ja LAISKA?! Tukholmanreissulla pitkästytin matkakumppaneitani epämääräisillä tulevaisuudensuunnitelmillani, joissa ei ollut mitään konkreettista sisältöä ja joita yhdisti vain se, että ne olivat suuria ja alleviivasivat tyytymättömyyttäni nykytilanteeseen. Herätin miehen kello neljä aamuyöllä kuuntelemaan miten aion muuttaa elämäni totaalisesti ja miten latteaa ja ällöttävää kaikki juuri nyt on. Olen puhunut lakkaamatta itsestäni, New Yorkista, Venetsiasta ja Tukholmasta, olen suunnitellut kuntoilu- ja laihdutusohjelmia samalla kun olen tunkenut valtavia Toblerone-kimpaleita kitaani. Olen ahminut kuvalehdistä vieraiden ihmisten kuulumisia ja aikaansaannoksia, laskenut ne yhteen ja verrannut muiden yhteenlaskettuja elämiä ja tekosia omiini ja tuntenut oloni kateelliseksi ja kurjaksi. Olen himoinnut lähimmäiseni asuntoa ja kaiken kaikkiaan saattanut itseni surkeaan alemmuudentunteen syöveriin ja yrittänyt vetää sinne seuraksi miehenkin.

No, vielä on aikaa viikon verran parantaa tapojani. Mökki on kuten sanottu täydellinen paikka tapahtumattomuudelle. Siivosin aitan.  Näin miten hiiri oli yrittänyt tehdä liikuttavan pesän hedelmäpussiin. Se oli täyttänyt pussin sanomalehden suikaleilla, untuvatöppösteni täytteellä ja repimällä vähän fylliä päiväpeitteestä ja reunaa Karoliina-mummun virsikirjasta. Lisäksi se oli kantanut ison kasan auringonkukansiemeniä linnunruokapussista pesäänsä. Oli mukavaa järjestellä ja heitellä pois rikkinäisiä ja rumia tavaroita. Tunsin saavani aikaiseksi. Sitten leivoin  kolesteroliystävällisiä kauralese-mustikkamuffineja ja söin niistä heti neljä. Mies söi kohteliaasti yhden.  Lueskelin myös kirjaa nimeltä ”Helpota elämääsi-100 tapaa nauttia elämästä luopumalla turhista asioista”, jonka olen saanut siskoltani. Se on mainio, muffinssiohjekin löytyi siitä kirjasta. Kirjoittajat ovat luopuneet vaikka mistä ja juovat vain hanavettä ja syövät omenia ja voileipiä vaikka ovat ennen olleet kauheita juppeja. Ja nyt kun olen saanut vähän kirjoitettua ja kerrattua kuukauden teeman, tunnen taas saaneeni itsestäni ja elämästäni paremman otteen. Olkoon loppukuu omistettu tapahtumattomuudelle, sellaiselle josta ei tule huono omatunto. Ja vertailemattomuudelle. Saakoon muut aikaiseksi vaikka mitä ja omistakoon vaikka  mitä, minä olen tyytyväinen osaani laiskana mukavuudenhaluisena keski-ikäisenä naisena. Ainakin juuri nyt, mökin lattialla, tulen lämmössä. Köllöttelen tässä vielä vähän.  

Voi minua silloin, ja voi minua nyt! Niin paljon on muuttunut ja silti niin vähän.  Vanhaa tilitystäni lukiessani alkoi taas tehdä mieli päästä mökille. Juomaan isosta mukista teetä, jossa on runsaasti sekä maitoa että hunajaa. Ja Outille voisin osoittaa kunnioitustani ryhtymällä tällä kertaa vaikka kaunottareksi. Se olisi vaihtelua, sillä elämässäni ei tunnu tapahtuvan juuri mitään...minkä voisin tietysti ottaa terapian kannalta.

Emma Thompsonin äännähdys: http://www.youtube.com/watch?v=wCdUrRAmEBM&feature=related