Juupajoen vaari oli pieni, lempeäkasvoinen, henkseleitä ja pussihousuja käyttävä n. 50-kiloinen vikkeläliikkeinen mies. Juupajoen vaari oli monipuolisesti lahjakas, hän oli hyvä musiikkimies ja viihdytti meitä lapsenlapsia näppäilemällä mandoliiniaan, maniskaansa, tai soittamalla viulua. Myöhemmin Juupajoen vaari hankki kamariin sähköurutkin. Nyt ne urut ovat vanhemmillani, mutta ei niistä kukaan muu ole nauttinut niin kuin Juupajoen vaari. Juupajoen vaarilla oli ruokapöydässä oma pieni puuvartinen veitsi, jota hän kutsui ”syömähampaakseen”. Aina ennen kuin hän ryhtyi syömään, hän risti kätensä ja painoi päänsä hiljaiseen ruokarukoukseen toisin kuin vaikkapa minä joka hyökkäsin aina sumeilematta annokseni kimppuun. Ruokarukous oli hänen oma henkilökohtainen juttunsa, hän ei koskaan sanonut muille että rukoilkaapas eikä Juupajoen mummukaan tainnut ehtiä rukoilemaan, sillä meillä molemmilla oli kauhean hyvä ruokahalu ja usein nälkä. Juupajoen vaari söi vaatimattomia ruoka-annoksiaan pilkkoen kaiken pieniksi suupaloiksi ”syömähampaallaan” ja jaksoi olla ruuasta kiitollinen elämänsä loppuun asti, sillä sota-aikana hän oli saanut kärsiä paitsi vilua myös nälkää. Vaarin syömätouhuja seuratessani minullekin alkoi tulla selväksi, että ihmisen on täytynyt olla joskus aivan tolkuttoman nälissään jos hän jaksaa olla loppuikänsä kiitollinen parista keitetystä perunasta. Näin opin lukemaan asioita Rivien Välistä, sillä Juupajoen vaari ei koskaan sanonut suoraan että kuules kyllä sinäkin osaisit olla kiitollinen ihan tavallisesta ruuasta jos olisit ollut eläissäsi päivänkin niin nälissäsi kuin minä sodassa vuosikaudet. Vaari kertoi kyllä joskus sotajuttuja, esimerkiksi miten oli joutunut ryömimään Summasta ja sota oli jättänyt häneen keuhkovamman lisäksi myös pelkotiloja jotka aiheuttivat painajaisia. Mitä enemmän Juupajoen vaarille tuli ikää, sitä useammin hän halusi jakaa sotakokemuksiaan, mutta koska minulla oli yleensä kiire leikkaamaan julkkisten kuvia Apu- ja Hymy-lehdistä, olin ikävä kyllä kärsimätön kuuntelija, mikä kaduttaa nyt kamalasti kuten myös se, että käytin Juupajoen vaarin mankkaa vain Abba- ja Baccarakasettieni soittamiseen, enkä esimerkiksi vaarin juttujen nauhoittamiseen. Mutta toisaalta minä olin ensin lapsi ja sitten teini eivätkä isä ja äitikään mitään älynneet nauhoittaa, ja he olivat jo sentään aikuisia!
Juupajoen vaari oli kätevä käsistään ja paitsi että hän rakensi mummulan, hän veisteli mielellään kaikenlaista pientä verstaassaan. Useimmiten isompia ja pienempiä karhuja. Toisinaan hevosia ja sitten erilaisia tuohipäällysteisiä rasioita. Hän nikkaroi myös huonekaluja, miltei koko mummulan kalusteisto oli hänen nikkaroimaansa ja maalattu kirkkain värein (epäilen, että Juupajoen mummulla oli sanansa sanottavana maalien suhteen; keittiön kaapit olivat punakeltaiset, sänky oranssinpunainen, astiakaappi ja pirttipöytä turkoosiin vivahtavat, tai sitten rautakaupan maalivalikoima oli yksinkertaisesti rajallinen). Isosiskoni sai pienenä vaarin tekemän pikku kiikkustuolin vai olikohan se veljeni, sillä isolla siskolla oli myös vaarin tekemä nukensänky. Minä sain vaarin tekemän hienon kaarevakylkisen pikku kaapin (keltainen, vaaleanpunaisin koristein), joka seisoi neljällä hienostuneesti kaartuvalla jalalla, jossa oli munanmuotoinen ovi, kaksi hyllyä ja vielä katolla pieni lokero joka aukesi pientä kantta nostamalla. Kaapin nimi oli ”hissu”, älkää kysykö miksi, Juupajoen vaari sen nimen antoi ja se kaappi oli kyllä ihana ja mahdollisti hienoja leikkejä. Kerrankin sisustin hissun ylälokeroon hienon penthouse-tyyppisen asunnon pihalta löytämälleni karvamadolle. Ajattelin antavani sille ylellisen alun elämälle, mutta se passivoitui ja menetti karvansa kiillon eikä innostunut tarjoiluistani (leivänmuruja ja voikukanlehtiä ja vettä limsapullon korkista) eikä välillemme syntynyt kiintymyssuhdetta eikä se sitten loppujen lopuksi ollutkaan niin hauska leikki, mutta todennäköisesti tästä syttyi intoni sisustukseen, joka on säilynyt tähän päivään asti. Kerran aloitin karkkilakon ja säilöin kaikki saamani karkit hissuun. Hypistelin karkkivarastoani lakkaamatta ja suunnittelin jo miten löisin rahoiksi myymällä karkkia kiskurihintaan isoille sisaruksille, jotka aina ahmaisivat kaikki saamansa karkit saman tien. En muista miten karkkilakko päättyi, todennäköisesti söin kaikki kuitenkin itse tai sitten myin lakritsa- ja suklaapötköt pilkkahintaan tai sitten jouduin ryöstön kohteeksi (kieroin ja ahneinkin lapsi on aika heikoilla kahta röyhkeää teini-ikäistä sisarusta vastaan). Avioerossa en ottanut montaa tavaraa mukaani, mutta hissun otin. Maalasin sen helmenharmaaksi (vaaleanpunaisin koristein) ja säilytin siinä käsineitä ja kaulahuiveja.
Juupajoen vaari oli rakentanut paitsi mummulan kalusteet myös koko mummulan ja sen lisäksi saunan, jonka pukuhuoneessa oli valkoiseksi kalkittu seinä joka hikoili kun toisella puolella heitettiin löylyä, pulsaattorikone, pitkä kapea penkki, pitkä naulakko, pitkä kapea räsymatto, ikkuna jossa oli kukkaverhot ja ihana savun ja koivun tuoksu. Jos nyt menisin pukuhuoneeseen, mikä taitaa ikävä kyllä olla myöhäistä, saattaisin ehkä joutua korvaamaan adjektiivin ”pitkä” jollain toisella, mutta nyt ollaan minun muistoissani vain, ja siellä penkki, matto ja koko pukuhuone vaikuttavat edelleen pitkiltä. Lisäksi Juupajoen vaari rakensi kellarin ja kaksi isoa rakennusta, josta toisessa oli navetta, heinävarasto (vai miksi sitä sanotaan), vaarin verstas ja pikku aitta ja toisessa jonkinnäköinen puu- ja yleisvarasto sekä vaarin kirkkaanvihreä Tunturi-mopedi. Entisen navetan takana oli ulkohuussi, ja koska kuten on jo tullut mainituksikin, Juupajoen vaari oli käsistään kätevä ja koska hänellä oli valtavan suuri vaimo (Juupajoen mummu) ja kuusi lasta ynnä liuta lapsenlapsia, hän oli tehnyt ulkohuussiin erilevyisille pyllyille mitoitettuja reikiä. Keskellä oli Juupajoen mummulle tarkoitettu jättiläisreikä, (jota kapeapeppuisten lasten tuli välttää kuin ruttoa, mikäli eivät halunneet pudota parin metrin matkaa alas kakkakasaan) ja sen kummallakin puolella vähän pienemmät reiät ja vielä lattianrajassa pottamainen pikku istuin jossa oli pikkulapsille tarkoitettu pieni reikä. Huussin seinät oli päällystetty vanhoilla aikakauslehtien kansikuvilla, etupäässä Hymyjen ja Nykypostien ja Apu-lehtien ja sieltä katselivat sen kaltaiset supertähdet kuin esim. Viktor Klimenko kasakkahatussaan, Inga Sulin narsissi korvan takana, Lenita Airisto pöyheässä turkispäähineessä ja ihanat vaaleatukkaiset Koivistolaiset leveälahkeisissa helposti syttyvästä kankaasta ommelluissa haalareissaan. Tosin huussin ikkunallinen etuseinä oli vuorattu alastomien tyttöjen kuvilla, mikä ei kyllä missään nimessä ollut Juupajoen vaarin vaan enoni tekosia. Mutta Juupajoen mummu ja vaari olivat suvaitsevaisia ja antoivat tissityttöjen olla ja Juupajoen mummua ne varmasti huvittivatkin aika tavalla ja salaa hän saattoi olla tyytyväinen, sillä hänellä oli kuitenkin loppupeleissä kaikkein suurimmat tissit.
Nuorempana Juupajoen vaari oli viettänyt jonkin aikaa Helsingissä ansaiten elantonsa parturina. Hänen siskonsakin asui siellä jonkin aikaa ja minulla on kehystettynä Juupajoella päivätty Hulda-rouvalle osoitettu kirjekuori jossa osoitteeksi on merkitty ”Ruuneperkinkatu 60, Helsinki”. Helsinki ei pystynyt pidättelemään Juupajoen vaaria pitkään, vaan hän palasi takaisin mutta jatkoi sivutoimisesti tukkien leikkaamista Juupajoellakin. Hän säilytti parturinvälineitään vanhojen Hymy- ja Apulehtien seassa itse nikkaroimassaan turkoosiksi maalatussa valkokantisessa puuarkussa, joka toimi samalla myös penkkinä.
Juupajoen vaari oli hyvin herkkä ja lempeä ja hänellä oli tapana silittää meidän lastenlasten tukkaa hellästi kädellään. Kerran kun Juupajoen vaari ja Juupajoen mummu olivat meillä kaupungissa kylässä, isäni huijasi minua kun istuin pahaa aavistamatta sohvalla katselemassa televisiota. Hän tuli takaapäin ja silitti tukkaani hellästi à la Juupajoen vaari ja minä annoin sen tapahtua, jonka jälkeen hän julisti voitonriemuisesti ”Annoit silittää, koska luulit että se oli Juupajoen vaari!” Voi hyvä Sylvi, mitä sitä kaikkea sitä joutuu lapsena kestämään omilta vanhemmiltaan.
Baccara: Yes Sir, I can boogie: http://www.youtube.com/watch?v=KGuFn0RPgaE
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti