Myönnän, että voin olla aikamoinen tuuliviiri monessakin asiassa, mutta minulla on kaksi kestävää rakkaussuhdetta, joita mikään ei voi horjuttaa. Sanon, ettei mikään ja tarkoitan mitä sanon. Rakkauteni kohteet ovat jo kuolleet, joten he eivät voi enää tehdä mitään typerää menettääkseen rakkauteni ja omalta puoleltani tunne on kestänyt jo niin pitkään ja voimistuu ja vahvistuu vain vuosien myötä, että uskallan panna tästä asiasta vaikka pääni pantiksi.
Toinen rakkauksistani on Frank McCourt ja toinen on Tenavien luoja Charles M. Shulz. Frank eli kurjuuden, köyhyyden, nälän ja surkeuden täyteisen lapsuuden Irlannissa ja kirjoitti siitä sitten hauskan, ihanan ja koskettavan kirjan ”Seitsemännen portaan enkeli”, josta Jari Tervo muistaakseni sanoi, että ”naurattaa miltei koko ajan silloin kun ei itketä” ja juuri semmoinen kirja se on. Sitten hän kirjoitti New Yorkissa viettämistään nöyryytysten, mutta myös amerikkalaisten mahdollisuuksien täyteisistä nuoruusvuosistaan kirjan ”Amerikan ihmemaassa” ja vielä opettajavuosiltaan kirjan ”Liitupölyä”, ja jos minä jotakuta kadehdin, niin sitä, joka ei vielä ole niitä lukenut ja jolla on siis vertaansa vailla oleva lukukokemus edessään.
Frank oli niin suloinen! Näin hänet Turun kirjamessuilla monta vuotta sitten, kun hän oli markkinoimassa kirjaansa ”Liitupölyä”. Hänellä oli lumivalkea tukka ja musta, nuorekas nahkatakki ja hän hymyili ja oli hauska ja hurmaava ja hän kysyi meiltä kuulijoilta, että moniko teistä on itsekin opettaja ja melkein kaikki nostivat kätensä (no, kuka muu siellä toisaalta olisi ehtinytkään vetelehtiä perjantai-iltapäivänä). Syy siihen miksi Frank oli minusta niin suloinen ja miksi Charleskin oli niin suloinen on se, että he olivat hillittömän hauskoja kirjallisessa ilmaisussaan ja aitoja eikä heissä ollut yhtään pöyhkeyttä eikä tipan tippaa kyynisyyttä, joka on todella luotaantyöntävä piirre ihmisessä. Luin jostain, että Charles oli kunniavieraana joillakin hienoilla päivällisillä joilla tarjoiltiin alkumalja ja joka ruokalajin kanssa tietysti huolella valittu viini ja aterian loppupuolella Charlesin edessä oli valtava määrä miltei koskemattomia laseja, sillä ei hän katsonut tarvitsevansa niin montaa lasillista viiniä, mutta ei toisaalta halunnut tehdä itsestään numeroakaan kieltäytymällä niistä.
Pakotin miehenkin lukemaan Frankia ja hänkin oli aivan myyty, ja joskus kun me suursyömärit ryhdymme aterioimaan ja lapamme lautasemme oikein kukkuroilleen, mies sanoo että ”muistatko McCourtien kananmunan” ja sitten me nieleskelemme vähän aikaa ja painamme päämme häpeästä, kunnes tokenemme ja syömme annoksemme hyvällä halulla. Frankin isä oli armoton juoppo ja joi aina työttömyysavustuksensa ja jos sattuikin joskus saamaan jotain satunnaista työtä, niin sitten hän vasta joikin, mutta kerran perhettä potkaisi onni, ja he saivat jostain kananmunan. Siis yhden. Jonka he keittivät ja jakoivat viiteen osaan. Vähän lohduttaa se, että Frank sai sentään vanhoilla päivillään nauttia menestyksestä ja yltäkylläisyydestä. Ja hän rakasti perhettään loppuun asti, onneksi osa sisaruksista varttui aikuisiksi, monihan heistä kuoli jo lapsina sinne Irlannin kylmään, kosteaan ja vessattomaan läävään.
Frank on aivan jäljittelyn ulottumattomissa kirjallisessa lahjakkuudessaan, mutta Charles M. Schulzin hahmot ovat astetta lähempänä. Henkilönä samastun eniten Jaska Jokusen pikkusiskoon Salliin, mutta kirjallinen esikuvani on ehdottomasti Ressu. Hänen tarinansa ovat niin napakoita, että minulla on vielä piiiiiiiiiiiitkä matka edessäni, jos aion päästä lähellekään hänen ytimekästä ja tarkkaa ilmaisuaan. Vai mitä sanotte esim. seuraavasta:
”Rakkautemme kestää ikuisesti”, mies sanoi. ”Kyllä, kyllä, kyllä!” nainen huusi. ”Ikuisuus on kuitenkin aika suhteellinen käsite”, mies sanoi. Nainen löi häntä suksisauvalla.
Tai:
”Rakkauteni sinua kohtaan on suurempi kuin Saharan autiomaa, jonka pinta-ala on 9 065 000 neliökilometriä.” ”Minun rakkauteni sinua kohtaan on syvempi kuin merten syvin kohta, Mariaanien hauta, joka on 10 911 metriä syvä.”
Tai entäs tämä:
”Rakastan sinua”, nainen vastasi ja he nauroivat yhdessä. Sitten eräänä päivänä nainen sanoi: ”Vihaan sinua”, ja he itkivät. Mutteivät yhdessä. ”Mitä tapahtui rakkaudelle, jonka sanoimme olevan kuolematonta?” nainen kysyi. ”Se kuoli”, mies sanoi.
Ja vielä viimeinen esimerkki, josta olen aivan erityiskateellinen:
”Mitä voin tehdä?” nainen vaikersi. Toisinaan tuntui, että elämä oli liikaa hänelle. Toisinaan hänestä tuntui, ettei ongelmia voinut enää ratkaista. Hän halusi mennä ulos ja huutaa: ”Augghhaighhrggrhhgiiaghaaghhauggaurahaugh!”
Mitä tuon jälkeen enää jää sanottavaa kenellekään? Paitsi tietysti, että kiitos Charles ja Frank. I’ll love you 'till the end.
Poques "I'll love you 'till the end": http://www.youtube.com/watch?v=NS4qi54zK6g
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti