Minulla on taipumuksia, joita saattaisi ensi alkuun pitää henkilökohtaisina. Ensinnäkin pyöritän lakkaamatta tukkaani, joka on jo ennestäänkin ohut ja höyhenmäisen kevyt, niin kevyt, että jos irrotan poninhäntäni kiinnittävän tukkalenkin (pikkuruisen, lasten kokoa), häntä jää sojottamaan suoraan taakse laskeutumatta alas. Toisekseen, jos istun pitkään jouten (mielipuuhaani!), alan ennen pitkää pyöritellä peukaloitani. Tämä piirre on suhteellisen uusi, hämmästyin sitä aluksi itsekin. Kolmanneksi, rakastan puutarhaani ja satsaan etupäässä kukkiin, en niinkään tylsiin hyötykasveihin. Tämä rakkaus ei osoita laantumisen merkkejä, pikemminkin päinvastoin. Joka kesä puutarhaani ilmestyy uusia lajikkeita ja olen niistä yhä enemmän tohkeissani. Neljänneksi, rakastan erilaisia rahapelejä joissa on mahdollisuus rikastua kertaheitolla. Ai niin, ja vietän syntymäpäivääni 11. joulukuuta.
Tosiasiassa kaikki tämä syntymäpäivää myöten periytyy Juupajoen mummulta. Tuntuu hassulta ajatella, että hän on tuupannut eteenpäin tukanpyörittämisgeeniään, se on periytynyt ensin äidilleni, sitten minulle (mutta ei kenellekään kolmesta sisaruksestani mutta toisaalta taas siskontyttärelle). Ja peukaloiden pyöritys, muistan miten mummu istui tuvassa kukallisessa kesämekossaan, ohut haituvainen tukka vaaleanpunaisia pulleita kasvoja kehystäen, huopasaappaat jalassa (kesät talvet) ja pyöritteli peukaloitaan lihavan mahansa päällä. Niin, mummu oli silmissäni valtavan lihava. Nyt olen itsekin aika pyöreä, mutta en kyllä niin lihava kuin Juupajoen mummu, jolla oli niin suuret tissitkin, että vaaleanpunaiset tissiliivit olivat kuin kaksihuippuinen teltta ja saunassa hän joutui nostamaan niitä toisella kädellään korkealle, että sai vatsansa pestyksi. Juupajoen vaari taas oli hirveän pieni. Juupajoen mummun rinnalla Juupajoen vaari näytti pieneltä tikku-ukolta. Hänellä oli jalassaan henkseleillä ylhäällä pysyvät housut (kesät talvet) ja joko harmaa villapaita tai vaihtoehtoisesti ruudullinen flanellipaita. Juupajoen vaari kertoi, että sodassa hänen selviytymisstrategiansa oli etsiytyä aina lihavimman miehen viereen nukkumaan, näin hän säästyi paleltumiselta. Ehkä hän osasi tästä syystä arvostaa Juupajoen mummun lihaisaa olemusta. Minun ahdasmieliset lapsenaivoni eivät tahtoneet mitenkään käsittää sitä miten on mahdollista, että vaimo oli niin paljon miestään suurempi.
Juupajoen mummulla oli hieno renkaan muotoinen kukkapenkki keskellä pihaa kaivon ympärillä. En muista mitä kaikkea siinä oli, mutta muistan kun oman puutarhaharrastukseni aloittaneena herkistyin eri siemenlajikkeille, tunnistin välittömästi bellikset, kaunokaiset, joita Juupajoen mummun puutarhassa aina oli. Nykyään minunkin puutarhaani täplittävät bellisryppäät, joiden napakat ja hauskat punaiset ja valkoiset kukat muistuttavat minua Juupajoen mummusta ja hänen mieltymyksestään kukkiin ja kukkakuosisiin tekstiileihin ja astioihin. Juupajoen mummun kukkapenkki oli niin hieno, että tarinan mukaan kerran pihaan ajoi hieno auto jossa oli kaksi hienoa pariskuntaa ja pariskuntien hienot naiset olivat niin otettuja Juupajoen mummun puutarhasta, että heidän hienot miehensä olisivat olleet valmiit heti paikalla ostamaan Juupajoen mummun puutarhan vaimoilleen, mutta Juupajoen mummu ei myynyt, mutta poimi kummallekin hienolle rouvalle kuitenkin kimpun kukkia kotiin viemisiksi (jotta he voisivat vielä kotonakin harmitella, kun eivät onnistuneet saamaan Juupajoen mummun hienoa puutarhaa omakseen). Nykyään mietin panikohan Juupajoen mummu vähän omiaan kertoessaan tätä tarinaa. Saattaa olla, että Juupajoen mummun elämä oli toisinaan vähän virikeköyhää puutarha-askareista ja tukanpyörityksestä huolimatta. Toisaalta tästä syystä Juupajoen mummua oli tavattoman helppo viihdyttää. Matto syrjään, kasettinauhuriin pyörimään Abban ”Arrival”-kasetti, improvisoitu taitoluisteluesitys sukkasillaan tuvan lattialla ja erikoistehosteena siroraketeisen serkun nostelua luistelupyörähdysten lomassa.
Vietin lapsena paljon aikaa Juupajoen mummulassa. Nukuin kamarin puolella alkovissa, mummu ja vaari nukkuivat tuvassa vaarin tekemässä, punaiseksi maalatussa sängyssä, joka oli nykymittapuun mukaan hyvin kapea, leveyttä oli korkeintaan 110cm. Tuntuu pienoiselta ihmeeltä että he saivat nukutuksi niin kapeassa sängyssä ottaen huomioon että Juupajoen mummu oli tosiaan aika leveä. Toisaalta Juupajoen vaari oli huomattavan kapoisa ja voihan olla, että hän oli tarkoituksella tehnyt sängystä niin kapean, koska oli joutunut palelemaan sodassa. Siinä he nukkuivat kymmeniä vuosia, taistelevien metsojen valvovan katseen alla, Juupajoen vaarin mandoliini (”maniska”, hän sanoi) seinällä roikkuen. Tarkemmin ajateltuna, ehkä he eivät sittenkään nukkuneet niin hyvin. Muistan kerrankin kun olin viettänyt puuhakkaan päivän lukemalla Hymy-lehdistä pelottavia rikostarinoita ja leikkaamalla irti julkkisten, mm. Miss Suomi Merja Tammen kuvia. Aamuyöstä heräsin rapinaan! Ja olin kiikissä alkovissa! Rukoilin ja toivoin ettei Hymy-lehti saisi uutta murhauutista raportoitavakseen, että Tunkeilija häipyisi omia aikojaan eikä löytäisi minua alkovista ja jättäisi mieluiten myös Juupajoen mummun ja vaarin rauhaan. Mutta ei, rapina jatkui ja jännitys kasvoi sietämättömäksi. Koska olin Hymy-lehtien ohella myös Neiti Etsivien suurkuluttaja, tiesin että nuorten tyttöjen on aivan mahdollista olla neuvokkaita ja urheita ja päätin ottaa härkää sarvista. Kurkistin alkovin verhon raosta kartoittaakseni tilannetta toivoen pysyväni näkymättömänä . Tilanne oli tämä: Juupajoen mummu istuu tuvassa keittiön pöydän ääressä tekemässä veikkausta. Maha hytkyen hän nauroi pelästyneelle olemukselleni. Joskus Juupajoen mummu ja vaari nousivat molemmat hyvin varhain. Ja jos sattui, että kumpikin tunsi olonsa hiukan nälkäiseksi, saattoivat he kiehauttaa kattilallisen perunoita vaikka neljältä aamuyöstä.
Kerran haimme Juupajoen mummun kanssa maitokärryillä poljettavan Singerin Aino-tädiltä, joka oli ilmeisesti kyllästynyt sen polkemiseen. Olen raportoinut tästä kirjeessäni, jonka olen osoittanut ”rakkaalle kotiväelle”. Paljastan, että kun työnsimme saalista takaisin mummulaan, Juupajoen mummun silmät kiiluivat. Olen päättänyt kirjeeni sanoihin ”minulla ei ole teitä yhtään ikävä”. Nyt epäilen, että Juupajoen mummu on saattanut sanella lopputervehdyksen. Hänellä oli vähän sellainen huumorintaju. Ja eräänä päivänä luulimme Juupajoen mummun kuolleen! Olimme kaupungissa, olin leikkimässä lempileikkiäni (tutkimassa ruukkukasvien multaa ja paimentamassa ötökkätarhaani, olin haltioissani huomattuani pikkuruisten hyönteisten vilistävän mullan seassa ja kasvin lehdillä) kun yhtäkkiä äitini ilmestyi päiväunilta ja itki isoon ääneen ja sanoi, että Juupajoen mummu on kuollut! Hätäännyin, sillä äidin lisäksi kotona ei ollut kuin hyödytön pikkusiskoni josta ei ollut muuhun kuin juomaan teetä tuttipullosta. Miksiköhän teetä, en ole sen koommin nähnyt yhdenkään vauvaikäisen juovan teetä tuttipullosta. Joka tapauksessa ymmärsin kysyä, mistä äiti voi sen tietää, meillä ei silloin vielä ollut puhelinta (joskin tapahtunut joudutti huomattavasti sen hankintaa, saimme pian hienon valkoisen lankapuhelimen ja numeroksi ytimekkäästi 2120), joten ihmettelin miten tieto oli saavuttanut äidin. Ehdotin että soitetaan ja varmistetaan ja äiti meni yläkerran tädiltä soittamaan ja tuli iloisena takaisin. Juupajoen mummu ei ollutkaan kuollut, äiti oli vain nähnyt painajaista.
Seurasi vielä monta kesää jolloin sain viettää aikaa Juupajoen mummulassa ja sortua sen kaltaisiin typeryyksiin kuin esimerkiksi hinkumaan omaa akvaariota sadevesisaaviin ja pyydystämään (tai pikemminkin usuttamaan kovin kilpailuhenkistä isääni yrittämään pyydystää) kalanpoikasia paljain käsin. Kun hän sitten ikävä kyllä onnistui, pusersin kalan riemuissani nyrkkiini, mukaan mahtui ehkä teelusikallinen vettä. Sitten ajoimme autolla parin kilometrin matkan mummulaan, jossa otin yhden Juupajoen mummun kukkakuvioisista kahvikupeista, laskin siihen hanasta vettä (tupaan tuli kylmää vettä pikkurillin paksuisesta hanasta, joka ensin sanoi aikansa ”hlörps hlörps hlörps” ja lirutti sitten pienenä norona vettä sisuksistaan), pudotin saaliin kuppiin ja ihmettelin miksei se uinut iloisesti, vaan kellui kyljellään. Jotkut muistot vainoavat ihmistä ihan aiheellisesti läpi elämän. Kerran enoni tuli kalasta ja laski pari kymmensenttistä sinttiä sadevesisaaviin jossa ne sitten porhalsivat hädissään ympyrää. Nyt minulla siis oli toivomani "akvaario". Näky teki minut surulliseksi, mutta ei pelastanut minua toivomasta jatkossakin asioita jotka sittemmin osoittautuisivat luultua vähemmän hauskoiksi tai suoranaisiksi erehdyksiksi.
Kuten jo mainitsin, Juupajoen mummu piti uhkapeleistä ja olikin melkoisen taitava vakioveikkaaja. Lisäksi hän lottosi ja nettosi siitäkin tämän tästä pikku voittoja. Ikävä kyllä olen perinyt häneltä vain viehtymykseni uhkapeleihin, mutta en hänen pelionneaan. Kun Juupajoen mummu täytteli pirtin pöydän ääressä veikkauskuponkejaan, minä viihdytin itseäni sekoittamalla itselleni kupin toisensa jälkeen Nescafén sitruunateetä. Se oli ihanaa, sen saattoi sekoittaa kylmäänkin veteen ja kuumaan ja haaleaan ja vaikka mihin ja kun sitä sekoitti raivokkaasti sai aikaan vaahtoavan kuohun likaisenruskean juoman pinnalle. Pystyin juomaan useita kupillisia peräjälkeen, eikä mummu toppuutellut, mikä todistaa paitsi että olin ahne jo pienenä, myös sen että Juupajoen mummu osasi katsoa tiettyjä asioita sormiensa läpi ja antaa ihmiselle sopivasti vapautta.
Ollessani rippikouluiässä Juupajoen mummu kuoli oikeasti. Kun tieto tuli, kukaan ei itkenyt ääneen, mutta olohuoneen sohva ja nojatuolit täyttyivät lamaantuneen surullisista, kerrankin hiljaa paikallaan istuvista perheenjäsenistä. Minulle ei pidetty isoja rippijuhlia, mutta Juupajoen mummulle tietysti pidettiin hautajaiset. En muista niistä kauheasti muuta kuin että tupa oli täynnä musta-asuista väkeä, pakollisia valokuvia otettiin kamarin ruskeanvihreällä sohvalla (nyt kaikki sisarukset!, nyt kaikki serkukset!, nyt Juupajoen vaari lastensa kanssa!, nyt Juupajoen vaari sisarustensa kanssa!, nyt Juupajoen vaari lastenlastensa kanssa!, nyt sedät ja tädit ja pikkuserkut ja Juupajoen vaari, tiivistäkää!) Oli suolaista ja makeaa kakkua ja pikkuleipiä. Oli kahvia mutta ei Juupajoen mummun lukuisista eriparisista kukkakuvioisista kupeista. Pöydällä oli kukkia, kynttilöitä ja keskellä kuva nauravasta Juupajoen mummusta päässään paksu ruskea, loivasti lainehtiva peruukki, jonka hän pisti päähänsä aina kun halusi olla hieno.
En muista että olisin käynyt mitään erityisen syväluotaavia keskusteluita Juupajoen mummun kanssa. Yleensä ne menivät jotakuinkin tähän tapaan: ”Mummuuu, mummu, mummmmmuuuu, MUMMU! Saanko leikata Apu-lehdestä Anne Pohtamon/Dannyn/Abban/Matti-Eskon/ Einin kuvan?” ”Mummu, mummuuuu, mummu, mummmmu, MUMMU! Koska myymäläauto tulee?” ”Mummu, mummmuuu, mummmmmuuuuuuuu, MUMMU! Roope (kissa) on taas ollut tappelussa!” En muista Juupajoen mummun juuri kieltäneen minulta mitään, paitsi kerran kun he olivat tulossa meille kylään ja olimme autossa Lempäälän kohdalla, isä ajoi, Juupajoen mummu ja minä istuimme takapenkillä, vaari pelkääjän paikalla, keksin tarvitsevani ehdottomasti uudet bikinit. Olin luonnollisesti varautunut isän vastustukseen, mutta nyt ilmeisen huonovointinen Juupajoen mummukin oli sitä mieltä että bikinit saivat luvan odottaa.
Juupajoen mummulla oli tv:n päällä lehmä, jonka suussa oli ruusu ja jonka pää nyökki vieterin varassa, jos sitä vähän tönäisi sekä kristallinen koiraperhe, jonka jäsenet oli kiinnitetty toisiinsa kullanvärisin vitjoin, mutta en ole varma olivatko ne Juupajoen mummun mielestä hauskoja vai hienoja. Kamarin pöydällä oli kukkasin kirjailtu liina, joka on nykyään äitini suuria aarteita. Juupajoen mummu tykkäsi kissoista. Kun olin pieni, Juupajoen mummulla ja vaarilla oli kaksi kissaa, harmaaraidallinen Retu ja mustavalkoinen Tahvo. Myöhemmin heillä oli Roope, jonka perheeni vähin äänin jätti mummulaan erään kesälomareissun jälkeen kun yhteiselo Roopen kanssa kerrostaloasunnossa oli osoittautunut hivenen luultua haastavammaksi. Aamuisin kissoille tarjottiin laihaa maitokahvia kukkakuvioisilta aseteilta.
Saattaa kulua pitkiä aikoja jolloin en muista koko Juupajoen mummua (vaikka lottoan kuin hullu, pyöritän tukkaani herkeämättä kaikki valveilla viettämäni tunnit, yllätän itseni yhä useammin pyörittämästä peukaloitani, hössötän vuosi vuodelta enemmän kukkieni kanssa ja saattaa olla että hyvinkin pian pihaan kaartaa hieno auto jonka hieno herrasväki ihastuu puutarhaani niin paljon, että haluaa ostaa sen heti paikalla jolloin täytyy vain toivoa hartaasti, että isä ja äiti pysyvät lujina eivätkä myy, sillä jos tarkkoja ollaan, se on heidän mökkinsä ja puutarhansa eikä minun ja vaikka vietän edelleen syntymäpäivääni joka vuosi 11. 12.), mutta väittäisin, että Juupajoen mummu jatkaa vahvasti elämäänsä minussa. Kuten sanottu, hänellä oli omanlaisensa huumorintaju.
Tosiasiassa kaikki tämä syntymäpäivää myöten periytyy Juupajoen mummulta. Tuntuu hassulta ajatella, että hän on tuupannut eteenpäin tukanpyörittämisgeeniään, se on periytynyt ensin äidilleni, sitten minulle (mutta ei kenellekään kolmesta sisaruksestani mutta toisaalta taas siskontyttärelle). Ja peukaloiden pyöritys, muistan miten mummu istui tuvassa kukallisessa kesämekossaan, ohut haituvainen tukka vaaleanpunaisia pulleita kasvoja kehystäen, huopasaappaat jalassa (kesät talvet) ja pyöritteli peukaloitaan lihavan mahansa päällä. Niin, mummu oli silmissäni valtavan lihava. Nyt olen itsekin aika pyöreä, mutta en kyllä niin lihava kuin Juupajoen mummu, jolla oli niin suuret tissitkin, että vaaleanpunaiset tissiliivit olivat kuin kaksihuippuinen teltta ja saunassa hän joutui nostamaan niitä toisella kädellään korkealle, että sai vatsansa pestyksi. Juupajoen vaari taas oli hirveän pieni. Juupajoen mummun rinnalla Juupajoen vaari näytti pieneltä tikku-ukolta. Hänellä oli jalassaan henkseleillä ylhäällä pysyvät housut (kesät talvet) ja joko harmaa villapaita tai vaihtoehtoisesti ruudullinen flanellipaita. Juupajoen vaari kertoi, että sodassa hänen selviytymisstrategiansa oli etsiytyä aina lihavimman miehen viereen nukkumaan, näin hän säästyi paleltumiselta. Ehkä hän osasi tästä syystä arvostaa Juupajoen mummun lihaisaa olemusta. Minun ahdasmieliset lapsenaivoni eivät tahtoneet mitenkään käsittää sitä miten on mahdollista, että vaimo oli niin paljon miestään suurempi.
Juupajoen mummulla oli hieno renkaan muotoinen kukkapenkki keskellä pihaa kaivon ympärillä. En muista mitä kaikkea siinä oli, mutta muistan kun oman puutarhaharrastukseni aloittaneena herkistyin eri siemenlajikkeille, tunnistin välittömästi bellikset, kaunokaiset, joita Juupajoen mummun puutarhassa aina oli. Nykyään minunkin puutarhaani täplittävät bellisryppäät, joiden napakat ja hauskat punaiset ja valkoiset kukat muistuttavat minua Juupajoen mummusta ja hänen mieltymyksestään kukkiin ja kukkakuosisiin tekstiileihin ja astioihin. Juupajoen mummun kukkapenkki oli niin hieno, että tarinan mukaan kerran pihaan ajoi hieno auto jossa oli kaksi hienoa pariskuntaa ja pariskuntien hienot naiset olivat niin otettuja Juupajoen mummun puutarhasta, että heidän hienot miehensä olisivat olleet valmiit heti paikalla ostamaan Juupajoen mummun puutarhan vaimoilleen, mutta Juupajoen mummu ei myynyt, mutta poimi kummallekin hienolle rouvalle kuitenkin kimpun kukkia kotiin viemisiksi (jotta he voisivat vielä kotonakin harmitella, kun eivät onnistuneet saamaan Juupajoen mummun hienoa puutarhaa omakseen). Nykyään mietin panikohan Juupajoen mummu vähän omiaan kertoessaan tätä tarinaa. Saattaa olla, että Juupajoen mummun elämä oli toisinaan vähän virikeköyhää puutarha-askareista ja tukanpyörityksestä huolimatta. Toisaalta tästä syystä Juupajoen mummua oli tavattoman helppo viihdyttää. Matto syrjään, kasettinauhuriin pyörimään Abban ”Arrival”-kasetti, improvisoitu taitoluisteluesitys sukkasillaan tuvan lattialla ja erikoistehosteena siroraketeisen serkun nostelua luistelupyörähdysten lomassa.
Vietin lapsena paljon aikaa Juupajoen mummulassa. Nukuin kamarin puolella alkovissa, mummu ja vaari nukkuivat tuvassa vaarin tekemässä, punaiseksi maalatussa sängyssä, joka oli nykymittapuun mukaan hyvin kapea, leveyttä oli korkeintaan 110cm. Tuntuu pienoiselta ihmeeltä että he saivat nukutuksi niin kapeassa sängyssä ottaen huomioon että Juupajoen mummu oli tosiaan aika leveä. Toisaalta Juupajoen vaari oli huomattavan kapoisa ja voihan olla, että hän oli tarkoituksella tehnyt sängystä niin kapean, koska oli joutunut palelemaan sodassa. Siinä he nukkuivat kymmeniä vuosia, taistelevien metsojen valvovan katseen alla, Juupajoen vaarin mandoliini (”maniska”, hän sanoi) seinällä roikkuen. Tarkemmin ajateltuna, ehkä he eivät sittenkään nukkuneet niin hyvin. Muistan kerrankin kun olin viettänyt puuhakkaan päivän lukemalla Hymy-lehdistä pelottavia rikostarinoita ja leikkaamalla irti julkkisten, mm. Miss Suomi Merja Tammen kuvia. Aamuyöstä heräsin rapinaan! Ja olin kiikissä alkovissa! Rukoilin ja toivoin ettei Hymy-lehti saisi uutta murhauutista raportoitavakseen, että Tunkeilija häipyisi omia aikojaan eikä löytäisi minua alkovista ja jättäisi mieluiten myös Juupajoen mummun ja vaarin rauhaan. Mutta ei, rapina jatkui ja jännitys kasvoi sietämättömäksi. Koska olin Hymy-lehtien ohella myös Neiti Etsivien suurkuluttaja, tiesin että nuorten tyttöjen on aivan mahdollista olla neuvokkaita ja urheita ja päätin ottaa härkää sarvista. Kurkistin alkovin verhon raosta kartoittaakseni tilannetta toivoen pysyväni näkymättömänä . Tilanne oli tämä: Juupajoen mummu istuu tuvassa keittiön pöydän ääressä tekemässä veikkausta. Maha hytkyen hän nauroi pelästyneelle olemukselleni. Joskus Juupajoen mummu ja vaari nousivat molemmat hyvin varhain. Ja jos sattui, että kumpikin tunsi olonsa hiukan nälkäiseksi, saattoivat he kiehauttaa kattilallisen perunoita vaikka neljältä aamuyöstä.
Kerran haimme Juupajoen mummun kanssa maitokärryillä poljettavan Singerin Aino-tädiltä, joka oli ilmeisesti kyllästynyt sen polkemiseen. Olen raportoinut tästä kirjeessäni, jonka olen osoittanut ”rakkaalle kotiväelle”. Paljastan, että kun työnsimme saalista takaisin mummulaan, Juupajoen mummun silmät kiiluivat. Olen päättänyt kirjeeni sanoihin ”minulla ei ole teitä yhtään ikävä”. Nyt epäilen, että Juupajoen mummu on saattanut sanella lopputervehdyksen. Hänellä oli vähän sellainen huumorintaju. Ja eräänä päivänä luulimme Juupajoen mummun kuolleen! Olimme kaupungissa, olin leikkimässä lempileikkiäni (tutkimassa ruukkukasvien multaa ja paimentamassa ötökkätarhaani, olin haltioissani huomattuani pikkuruisten hyönteisten vilistävän mullan seassa ja kasvin lehdillä) kun yhtäkkiä äitini ilmestyi päiväunilta ja itki isoon ääneen ja sanoi, että Juupajoen mummu on kuollut! Hätäännyin, sillä äidin lisäksi kotona ei ollut kuin hyödytön pikkusiskoni josta ei ollut muuhun kuin juomaan teetä tuttipullosta. Miksiköhän teetä, en ole sen koommin nähnyt yhdenkään vauvaikäisen juovan teetä tuttipullosta. Joka tapauksessa ymmärsin kysyä, mistä äiti voi sen tietää, meillä ei silloin vielä ollut puhelinta (joskin tapahtunut joudutti huomattavasti sen hankintaa, saimme pian hienon valkoisen lankapuhelimen ja numeroksi ytimekkäästi 2120), joten ihmettelin miten tieto oli saavuttanut äidin. Ehdotin että soitetaan ja varmistetaan ja äiti meni yläkerran tädiltä soittamaan ja tuli iloisena takaisin. Juupajoen mummu ei ollutkaan kuollut, äiti oli vain nähnyt painajaista.
Seurasi vielä monta kesää jolloin sain viettää aikaa Juupajoen mummulassa ja sortua sen kaltaisiin typeryyksiin kuin esimerkiksi hinkumaan omaa akvaariota sadevesisaaviin ja pyydystämään (tai pikemminkin usuttamaan kovin kilpailuhenkistä isääni yrittämään pyydystää) kalanpoikasia paljain käsin. Kun hän sitten ikävä kyllä onnistui, pusersin kalan riemuissani nyrkkiini, mukaan mahtui ehkä teelusikallinen vettä. Sitten ajoimme autolla parin kilometrin matkan mummulaan, jossa otin yhden Juupajoen mummun kukkakuvioisista kahvikupeista, laskin siihen hanasta vettä (tupaan tuli kylmää vettä pikkurillin paksuisesta hanasta, joka ensin sanoi aikansa ”hlörps hlörps hlörps” ja lirutti sitten pienenä norona vettä sisuksistaan), pudotin saaliin kuppiin ja ihmettelin miksei se uinut iloisesti, vaan kellui kyljellään. Jotkut muistot vainoavat ihmistä ihan aiheellisesti läpi elämän. Kerran enoni tuli kalasta ja laski pari kymmensenttistä sinttiä sadevesisaaviin jossa ne sitten porhalsivat hädissään ympyrää. Nyt minulla siis oli toivomani "akvaario". Näky teki minut surulliseksi, mutta ei pelastanut minua toivomasta jatkossakin asioita jotka sittemmin osoittautuisivat luultua vähemmän hauskoiksi tai suoranaisiksi erehdyksiksi.
Kuten jo mainitsin, Juupajoen mummu piti uhkapeleistä ja olikin melkoisen taitava vakioveikkaaja. Lisäksi hän lottosi ja nettosi siitäkin tämän tästä pikku voittoja. Ikävä kyllä olen perinyt häneltä vain viehtymykseni uhkapeleihin, mutta en hänen pelionneaan. Kun Juupajoen mummu täytteli pirtin pöydän ääressä veikkauskuponkejaan, minä viihdytin itseäni sekoittamalla itselleni kupin toisensa jälkeen Nescafén sitruunateetä. Se oli ihanaa, sen saattoi sekoittaa kylmäänkin veteen ja kuumaan ja haaleaan ja vaikka mihin ja kun sitä sekoitti raivokkaasti sai aikaan vaahtoavan kuohun likaisenruskean juoman pinnalle. Pystyin juomaan useita kupillisia peräjälkeen, eikä mummu toppuutellut, mikä todistaa paitsi että olin ahne jo pienenä, myös sen että Juupajoen mummu osasi katsoa tiettyjä asioita sormiensa läpi ja antaa ihmiselle sopivasti vapautta.
Ollessani rippikouluiässä Juupajoen mummu kuoli oikeasti. Kun tieto tuli, kukaan ei itkenyt ääneen, mutta olohuoneen sohva ja nojatuolit täyttyivät lamaantuneen surullisista, kerrankin hiljaa paikallaan istuvista perheenjäsenistä. Minulle ei pidetty isoja rippijuhlia, mutta Juupajoen mummulle tietysti pidettiin hautajaiset. En muista niistä kauheasti muuta kuin että tupa oli täynnä musta-asuista väkeä, pakollisia valokuvia otettiin kamarin ruskeanvihreällä sohvalla (nyt kaikki sisarukset!, nyt kaikki serkukset!, nyt Juupajoen vaari lastensa kanssa!, nyt Juupajoen vaari sisarustensa kanssa!, nyt Juupajoen vaari lastenlastensa kanssa!, nyt sedät ja tädit ja pikkuserkut ja Juupajoen vaari, tiivistäkää!) Oli suolaista ja makeaa kakkua ja pikkuleipiä. Oli kahvia mutta ei Juupajoen mummun lukuisista eriparisista kukkakuvioisista kupeista. Pöydällä oli kukkia, kynttilöitä ja keskellä kuva nauravasta Juupajoen mummusta päässään paksu ruskea, loivasti lainehtiva peruukki, jonka hän pisti päähänsä aina kun halusi olla hieno.
En muista että olisin käynyt mitään erityisen syväluotaavia keskusteluita Juupajoen mummun kanssa. Yleensä ne menivät jotakuinkin tähän tapaan: ”Mummuuu, mummu, mummmmmuuuu, MUMMU! Saanko leikata Apu-lehdestä Anne Pohtamon/Dannyn/Abban/Matti-Eskon/ Einin kuvan?” ”Mummu, mummuuuu, mummu, mummmmu, MUMMU! Koska myymäläauto tulee?” ”Mummu, mummmuuu, mummmmmuuuuuuuu, MUMMU! Roope (kissa) on taas ollut tappelussa!” En muista Juupajoen mummun juuri kieltäneen minulta mitään, paitsi kerran kun he olivat tulossa meille kylään ja olimme autossa Lempäälän kohdalla, isä ajoi, Juupajoen mummu ja minä istuimme takapenkillä, vaari pelkääjän paikalla, keksin tarvitsevani ehdottomasti uudet bikinit. Olin luonnollisesti varautunut isän vastustukseen, mutta nyt ilmeisen huonovointinen Juupajoen mummukin oli sitä mieltä että bikinit saivat luvan odottaa.
Juupajoen mummulla oli tv:n päällä lehmä, jonka suussa oli ruusu ja jonka pää nyökki vieterin varassa, jos sitä vähän tönäisi sekä kristallinen koiraperhe, jonka jäsenet oli kiinnitetty toisiinsa kullanvärisin vitjoin, mutta en ole varma olivatko ne Juupajoen mummun mielestä hauskoja vai hienoja. Kamarin pöydällä oli kukkasin kirjailtu liina, joka on nykyään äitini suuria aarteita. Juupajoen mummu tykkäsi kissoista. Kun olin pieni, Juupajoen mummulla ja vaarilla oli kaksi kissaa, harmaaraidallinen Retu ja mustavalkoinen Tahvo. Myöhemmin heillä oli Roope, jonka perheeni vähin äänin jätti mummulaan erään kesälomareissun jälkeen kun yhteiselo Roopen kanssa kerrostaloasunnossa oli osoittautunut hivenen luultua haastavammaksi. Aamuisin kissoille tarjottiin laihaa maitokahvia kukkakuvioisilta aseteilta.
Saattaa kulua pitkiä aikoja jolloin en muista koko Juupajoen mummua (vaikka lottoan kuin hullu, pyöritän tukkaani herkeämättä kaikki valveilla viettämäni tunnit, yllätän itseni yhä useammin pyörittämästä peukaloitani, hössötän vuosi vuodelta enemmän kukkieni kanssa ja saattaa olla että hyvinkin pian pihaan kaartaa hieno auto jonka hieno herrasväki ihastuu puutarhaani niin paljon, että haluaa ostaa sen heti paikalla jolloin täytyy vain toivoa hartaasti, että isä ja äiti pysyvät lujina eivätkä myy, sillä jos tarkkoja ollaan, se on heidän mökkinsä ja puutarhansa eikä minun ja vaikka vietän edelleen syntymäpäivääni joka vuosi 11. 12.), mutta väittäisin, että Juupajoen mummu jatkaa vahvasti elämäänsä minussa. Kuten sanottu, hänellä oli omanlaisensa huumorintaju.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti