Kuolleen miehen tikapuilla taivaaseen

Tarjoilen tähän alkuun muutaman faktan. Huonekorkeutemme on 3,3 metriä. Katossamme roikkuu kristallikruunu. Minä olen alle satakuusikymmentä senttiä pitkä, mies nipin napin sataseitsemänkymmentä (ja pelkää korkeita paikkoja).  ”Entäs sitten?”, saatatte ajatella. No sitä sitten, että tähän päivään asti (tai viime viikkoon, jos tarkkoja ollaan) joka kerran kun kristallikruunusta on palanut lamppu,olemme repineet tukkaamme ja pohtineet päämme puhki kenet pitkistä ystävistämme saisimme tällä kertaa huijattua kylään ja sitten jossain vaiheessa iltaa kiipeämään kiikkerälle tuolille ja vaihtamaan lampun. Jos on juhlat, joissa tarjotaan viiniä tai olutta, astuvat mukaan vastuukysymykset, eikä pitkää ihmistä voi mitenkään usuttaa alkoholin vaikutuksen alaisena kiikkerälle tuolille. Monesti useampi lamppu on saanut odottaa vaihtamistaan jopa kuukauden tai parikin ja pölyjä lampusta ei ole pyyhitty ikinä, ja kristallikruunu ei ole  LOISTANUT KIRKKAANA, vaan vain möllöttänyt katossa masentavan rusehtavaa valoa vaimeasti hohtaen.

Onneksi miehellä on ystävä, joka ostaa ja myy tavaraa. Häntä on kiittäminen siitä, että meillä on kätevä jatkettava soikea ruokailuryhmä ja muhkea italialainen mekanismituoli. Ja telkkari. Ja lipasto. Jos hänen läsnäollessaan mainitsee jonkun tavaran, käy pian ilmi, että hän on juuri pidellyt kyseistä tavaraa käsissään (ja heittänyt sen menemään). Esimerkiksi taannoin sanoin , että voi kun minulla olisi järeä mehulinko,jolla voisin tehdä itse paastomehuja, ja hän sanoi heittäneensä sellaisia tusinoittain kaatopaikalle. (Mutta hän panee korvan taakse mitä kukin  tarvitsee ja nyt meilläkin on mehulinko.) Miehen ystävä nimittäin tyhjentää työkseen myös kuolinpesiä.   Joskus hän pyytää miestä auttamaan. Ja harvoin mies tulee kotiin tyhjin käsin. Mutta yhtä  harvoin hän tulee kotiin sellaisen aarteen kanssa, kuin viimeksi. Hän nimittäin toi kuolleen miehen jäämistöstä ennätyskorkeat alumiinitikkaat ja heti kun näin ne tiesin että asumisemme ja elämämme siirtyy nyt aivan Uudelle Tasolle!

Olen siitä lähtien viettänyt aika paljon aikaa keikkumalla korkeuksissa. Vaihdoin heti kaikki palaneet lamput ja sitten pyyhin kristallikruunusta kolmen vuoden pölyt (vähintään, lamppu oli täällä valmiina jo silloin kun muutimme) ja jos joku olisi sanonut minulle kaksikymmentä vuotta sitten, että koen Täyttymyksen saadessani hingata kristallikruunua vanhalla sukalla, olisin pitänyt häntä hulluna. (Toisaalta jos joku olisi sanonut minulle, että löydän Tukholmasta Stadsmission-kirpputorilta mieleisiäni vaatteita ”Kulturtant”- osastolta, olisin pitänyt sitäkin lähinnä vitsinä.) Nyt kun kristallikruunusta on pyyhitty pölyt, tuntuu kuin huone olisi muuttunut vielä entistäkin korkeammaksi. Ennen se olisi tuntunut kauhealta ajatukselta, mutta nyt kun meillä on kuolleen miehen tikkaat, se ei haittaa.  Yllän minne vain!

Ain't no mountain high enough: http://www.youtube.com/watch?v=EGBXIK5TZjs