sunnuntai 23. lokakuuta 2011

What's on - Birkenstock!

 
Ahnehdin turisteille suunnattua Tukholman What’s On-opasta ja olen jo suunnitellut milloin mennään Hagaparkin perhostaloon ja milloin Vasa-museoon ja kuuluisan valokuvaajan näyttelyyn ja minä päivänä on hyvä tehdä Millenium-kävely, jota varten ostetaan kartta johon on merkitty kaikki Stieg Larssonin Millenium-trilogian (Miehet jotka vihaavat naisia, Tyttö joka leikki tulella ja Pilvilinna joka romahti -dekkarit ynnä niistä tehdyt elokuvat) keskeiset paikat ja sitten kierretään ne ja otetaan valokuvia ja heti kotona katsotaan kaikki kolme elokuvaa putkeen ja huudahdellaan että muistatko, tuossa me oltiin! Olisi mahdollista osallistua myös ohjatulle kierrokselle jossa saisi ylimääräisselostusta, mutta mies ei suostu missään nimessä ja minustakin se olisi vähän noloa, niin kuin Sinkkuelämää-bussiajelut New Yorkissa, vaikka olisikin ihanaa nähdä ne kaikki paikat mutta ei halua tehdä sitä julkisesti eikä varsinkaan jakaa kokemusta kenenkään kanssa eikä olla samanlainen kuin ne tuhannet muut jotka haluavat nähdä paikkoja joissa joku fiktiivinen hahmo on leikisti asunut.

En osaa selittää mikä toisten jalanjäljissä kulkemisessa on niin tyydyttävää, mutta se ON ihanaa. Ajatelkaa nyt, olemme Södermalmilla, juuri istuskelleet Mosebacken torilla ja katselleet että onpas ihana paikka, ihana patsas, ihania taloja, ihana Södra-teatterin terassi, ihana koira, suloinen vanha pariskunta levähtämässä penkillä puun varjossa ja Millenium-kartasta käy ilmi että juuri tästä Lisbeth Salander kulki hulppeaan 350 neliöiseen, 21 huonetta käsittävään huoneistoonsa Fiskargatan 9:ään ja sekin käydään tietysti katsomassa ja sitten mennään alas Götgatanille 7-Eleveniin, joka oli Lisbethin lähikauppa ja vaikka hän ei juuri syönyt mitään, mutta poltti sitäkin enemmän tupakkaa, luen kartasta että maanantaina 10. tammikuuta hän ostaa mm. shampoota, hammastahnaa, saippuaa, maitoa, munia, leipää, pakastepullia, teetä, Billyn pannupitsaa ja kartongin Marlboro Lightseja. Mies kysyy että pitääkö meidän ostaa samat (hän yrittää urhoollisesti leikkiä mukana) ja minä sanon että ei senkin pöllö, me voidaan ostaa ihan mitä halutaan, olennaista on ostaa samasta paikasta kuin Lisbeth Salander. Ja me ostamme Coca Cola Zeroa ja vitaminoitua vettä ja kammottavan Se och Hör-lehden, koska siinä on juttu Abban Agnethasta .

Mutta takaisin asiaan, siis What’s On-turistilehtisen pariin. Tukholmassa on ihania paikkoja joissa turistin on mielekästä viettää aikaansa. On upeita museoita ja trendikkäitä ravintoloita ja kadunkulmien nakkikioskeja ja on näköalatorneja ja linnoja ja puutarhoja ja Skansen ja Gröna Lundin tivoli ja on hienoja kauppoja ja edullisia kauppoja ja sitten, varsinainen antikliimaksi: Ruotsin suurin Birkenstock- myymälä. Minua ei ilahduta, että terveyskenkäkauppa mainostaa kaikkien noiden ihanien lupaavien houkuttelevien kohteiden seassa sadan terveyssandaalimallin valikoimaansa ja viikoittain vaihtuvia erikoistarjouksiaan sekä loistavaa sijaintiaan Hotel Sheratonin välittömässä läheisyydessä. Mikä tässä minua niin riepoo? Se, että en pidä Birkenstock-sandaaleista on vain osa totuutta. En välitä perhokalastuksestakaan, mutten silti pillastu jos joku mainostaa siihen liittyviä välineitä.  Varsinainen syy on se, että minulla on huonot jalat, ja näin ollen minulla ei pitäisi olla pienintäkään syytä ylenkatsoa Birkenstock-myymälän tuotteita, vaan minun jos kenen pitäisi rynnätä myymälään silmät kiiluen ja mieluiten kerran viikossa (muistattehan viikoittain vaihtuvat tarjoukset), mutta minä en halua hyväksyä sitä puolta itsessäni, että jalkani ovat jo niin sökönä, että joudun kohta käyttämään terveyskenkiä. Ja vaikka hyväksyisinkin, niin Birkenstock on jotenkin liian lohdutonta edes ajateltavaksi. Hinta on liian kova, enkä nyt tarkoita rahaa. Kun Birkenstockit tulevat sisään, lentävät ikkunasta saman tien nuoruus (no, nuoruuden IDEA), seksielämä, ihmisarvo ja identiteetti. (Ymmärrän jos joku pitää ajatteluani kärjistettynä, mutta minulla on ollut viha-rakkaussuhde jalkoihini niin kauan että todellisuudentajuni on hämärtynyt. Rakastan sitä että ne vievät minua uskollisesti paikasta toiseen ja ne ovat sitä kokoa joita useimmat näytekappaleet ovat, joten voin hyödyntää ”näytekappaleita erikoishintaan”-tarjouksia, vihaan sitä että ne ovat niin rumat että oikein itkettää ja niitä särkee niin usein. Toisaalta olen niille julma. Jo vuosia sitten tuhahtelin inhoten ystävän avokassukille vaikka omat varpaani pursuilivat laastareita ja rupia ja kantapäät olivat rakoilla sukattomana kulkemisesta.)

Mikä jaloissani sitten on niin huonoa? Aloitetaan perintötekijöistä. Sekä isällä että äidillä on valtavat vaivaisenluut. Äidin on kylläkin leikattu (brutaali toimenpide johon liittyi mm. taltta yli 20 vuotta sitten) ja sen jälkeen hän on joutunut käyttämään typerän tukevia nyörikenkiä kesät talvet ja erillisiä päkiä- ja muita tukia. Isä survoo omat vaivaisenluunsa suunnistus- ja lentopallotossuihin ja kärsii. Isän edesmenneellä siskolla oli varpaat aivan sikin sokin ja kerran murrosikäinen serkkuni puuskahti, että mikään ei haise hirveämmälle kuin naisen jalat! Kun isän sisko vaati selvennystä että miltä ne sitten haisevat, niin serkku mutisi että no liikavarpailta ja vaivaisenluilta ja semmoisilta. Kaikilla meidän perheessä on lättäjalat. Pikkusiskolla on aivan latuskat jalkaterät, ja hän joutui hiljattain teettämään yli kaksisataa euroa maksaneet irtopohjalliset ja jalka-asiantuntija oli todennut kylmän viileästi jalkaholvin ”romahtaneen”. Kun taivastelin pohjallisten hintaa, sisko totesi kohtaloonsa alistuneena että romahtanut mikä romahtanut. Äidin mielestä minulla on perheen kauneimmat jalat, ja siitä voi vähän päätellä millaisia sorkkia muilla perheenjäsenillä on. Äiti on arviossaan kyllä vähän jäävi, sillä hänellä on aivan kirjaimellisesti näppinsä pelissä siinä millaiset jalat minulla on. Nähkääs syntyessäni minulla oli kampurajalka. Toinen jalkaterä oli kääntynyt nilkasta jyrkästi sivulle, mutta koska vauvoilla on niin pehmeät luut niin äitiä opastettiin vääntämään jalkaa joka päivä omin käsin ja niin jalka suoristui. En enää edes tiedä kumpi jalka se on ollut. Ja on totta, että kun katson televisiota jalat pöydällä, niissä erottuu selvä kaari. Äiti on varmaan väkisin muotoillut sen siihen omin käsin. Mutta toisaalta kun nousen uimasta ja kävelen laiturilla, jalanjäljet ovat kuin ankan. Mies, jolla on täydellisen virheettömät jalat, kummastelee tämän tästä jalkojani. Miten sinulla on noin vinossa nuo varpaat, hän saattaa ihmetellä ja kerran hän kysyi vilpittömästi ja tosissaan että onko minulla ollut vaivaisenluut syntymästä saakka ja minä sain hysteerisen naurukohtauksen kun ajattelin pikkuvauvaa jonka jaloista törröttäisivät vaivaisenluut, vaikka toisaalta minullahan törrötti koko jalkaterä.

Mutta oikeasti jaloissani ei ole mitään nauramista. Viime talvena toinen kantapääni kipeytyi mystisesti ja sitä piti venyttää joka päivä ja yöksi siihen piti sitoa monimutkainen side johon tuli useita kerroksia erilaisia siteitä ja muovikerroksia ja hoitavia ainesosia ja päällyssukkia (samalla menetelmällä hoidetaan kuulemma hevosia) ja se kesti valehtelematta kolme kuukautta ja olin jo aivan synkeä ja häijy kun en päässyt kävelylenkeille kun koko ajan oli kuin puukko olisi törröttänyt kantapäästä ja silloin minä vannoin että jos tästä tokenen, en enää kulje varvastossuissa enkä UGG-bootseissa enkä kumisaappaissa vaan sellaisissa kunnollisissa kengissä jotka tukevat jalkaa ja joissa on terveellisen korkea neljän sentin korkea koska se nyt on sentään tärkeintä että pääsee liikkumaan. Birkenstockilla on epäilemättä huomioitu kaikki vaivaisenluisten lättäjalkojen erityisvaateet ja valikoimaakin olisi tarjolla (sata mallia) ja erikoistarjouksia ja silti olen kiertänyt heidän myymälänsä tieten tahtoen mahdollisimman kaukaa ja useimmiten lätyskävarvastossuissani, jotka eivät tue pennin vertaa romahtamaisillaan olevaa jalkaholviani (mutta joissa vaivaisenluilla on kyllä tilaa levittäytyä vaikka kuinka pitkälle) tai talvisaikaan sämpylää muistuttavissa UGGeissani.  Ooh, miten pieni ilmoitus muiden seassa voikaan aiheuttaa näin valtaisan tunnekuohun! Voiko sitä enää itseään keski-ikäisemmäksi tuntea kuin silloin jos shoppailee Tukholmanreissulla Birkenstockilla? Sillä vaikka minä vastustan ja irvailen ja panen hanttiin, tiedän että sinne minä vielä ennen pitkää  päädyn. Toivottavasti jalkani ymmärtävät uhraukseni suuruuden, sillä päivä jolloin hankin Birkenstockit tulee aloittamaan elämässäni aivan uuden ajanjakson. Taakse jää se pieni häivähdys tyttömäisyyttä jota olen yrittänyt vaalia kuin kalleinta aarretta. Minusta tulee vain yksi pyylevä keski-ikäinen turistirouva, joka seisoo tien tukkona töllistelemässä ja kailottamassa rumat Birkenstockit turvonneissa jaloissaan. Hyvä puoli on se, että Birkenstock-naiselle ei tulisi mieleenkään häpeillä reisiään eikä muutenkaan kursailla uimarannalla eikä missään muuallakaan. Antakaas kun minä menen tästä, huutaa Birkenstock-nainen koko olemuksellaan eikä kukaan kavahda Birkenstock-naisen reisiä (eikä sandaaleita) sillä Birkenstock-naista ei yksinkertaisesti lasketa, hän on kaikessa räikeydessään näkymätön,  yksi kymmenientuhansien kaltaistensa joukossa. Ei, en ole mitenkään valmis tähän. Onhan niitä muitakin merkkejä, eikös Eccokin ole kuuluisa mukavasta lestistään? Toisaalta heti tulee mieleen kun pikkusiskon kaveri lähti vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin 80-luvulla ja otti mukaansa Eccot kun ajatteli niiden olevan hienot ja tyylikkäät ja sitten koulussa kaikilla muilla olikin toisenlaiset sandaalit ja he kysyivät huolissaan vaihto-oppilaan imagosta että pitäisikö hänen käydä vaihtamassa kengät kesken koulupäivän. Ja Crocksit! Niistähän tuli oikein villitys vaikka ne ovat kamalan näköiset (jonkun mielestä UGGitkin ovat kamalan näköiset, minusta ne ovat suloiset, joten ehkä kauneus ja kauheus ovat toden totta katsojan silmässä). Muistan ensikohtaamiseni Crocksien kanssa. Se tapahtui Helsingin rautatieasemalla kun vastaan käveli kuvankaunis tyttö jaloissaan kirkkaanvihreät Crocksit (kuten sain myöhemmin tietää). Spontaani ajatukseni oli että miten noin kauniilla tytöllä voi olla noin rumat kengät. Pian tietysti huomasin että Crockseja oli kauniilla ja vähemmän kauniilla, lapsilla ja aikuisilla, miehillä ja naisilla, melkein kaikilla paitsi minulla. Mutta nyt nekin taitavat olla painumassa unholaan.

On kuitenkin syytä korostaa, että keski-ikäistyminen on käynyt minulta muuten aivan kivuttomasti ja luonnostaan. Yhtäkkiä sitä vain huomaa, että pellavavaatteet ovat kivoja eikä pidä yhtään ihmeellisenä maksaa pussilakanoista sataa euroa ja vitsailee että syö päivässä sellaisen satsin lisäravinteita, että niillä ravitsisi vaikka ponin. Vain kenkäpuolella puristaa.  Huomaan kauhukseni, että minulla on kolmet, neljät kengät, joita käytän ja mikään niistä ei ole ”kenkä” sanan varsinaisessa merkityksessä. Minulla on kesällä varvastossut, syksyllä ja keväällä tennarit ja talvella UGGit. Mökillä kumisaappaat. Minun on pakko terästäytyä kenkäasiassa. Minun on mentävä vaivaisenluineni ja luottokortteineni kenkäkauppaan ja soviteltava ja soviteltava ja soviteltava ja lopulta OSTETTAVA jonkinlaiset kunnioitusta herättävät ja mukavat jalkineet jotka eivät ole liian jyrkässä ristiriidassa imagoni kanssa. Mieluiten parit kolmet. Minun on ostettava itselleni jatkoaikaa ennen kauheaa ja vääjäämätöntä Birkenstock-alennustilaa. Puukengät voisivat olla ratkaisu!

Mutta hetkinen: kreivin aikan silmiini osuu artikkeli terveyslehdestä ja siinä  nimenomaan KIELLETÄÄN ylitukevien jalkineiden käyttö huonoissa jaloissa. Jos huonoihin jalkoihin laittaa hyvät kengät niin huonot jalat eivät yritä enää yhtään mitään ja kaikki pikku lihakset surkastuvat vallan. Pitää kävellä avojaloin. Tai halvoissa tossuissa joissa on ohuet pohjat eikä mitään vaimennushöpötyksiä. Onko tässä pelastus?! Vai onko tämä ennenaikaista ilakointia jota seuraa katkera itku (Birkenstockit jalassa)? Oli miten oli, olen innoissani. En siksi että jalkani olisivat paremmassa kunnossa, vaan siksi, että olen saanut vasta-argumentin rumille terveyssandaaleille kuin hopeavadilla. Eläköön varvastossut ja UGGit ja kaikki rumat ja huonot kenkäni, yhteinen kompurointimme elämän taipaleella on saanut jatkoaikaa.


Herreys: Diggi loo diggi ley: http://www.youtube.com/watch?v=TKSPzPFMp7g&feature=related

2 kommenttia:

  1. Olipas ihana kirjoitus! Samoja juttuja olen vaivasenluineni miettinyt. Nyt tänä kesänä terveyssandaalit ovat onneksi trendikkyyden huippua. Nyt aion ne hankkia.

    VastaaPoista
  2. Kiitos! No niin, näköjään kaikki tulee muotiin, aikanaan, kun terveyskengätkin...

    VastaaPoista