Puhelin piippaa tekstiviestin merkiksi. Viesti on ystävättäreltä Tukholmasta ja kuuluu näin: ”Skypeen?”. Kun linja aukeaa, ystävätär kertoo käyneensä vintagemessuilla ja että hänen on IHAN PAKKO näyttää minulle jotain. Odota siinä, hän sanoo, ja sitten saan tuijotella ystävättären olohuoneen seinää ja taustalta kuuluu kahinaa ja ähkinää ja jostain kaukaa kuuluu ilmoitus, että tässä meneekin nyt vielä hetki ja kuuluu lisää kahinaa ja aina välillä kuvassa vilahtaa jotain mustaa. Huudan mikrofoniin että onko ok, jos käyn jääkaapilla tässä välissä ja ystävätär huutaa jostain että juu käy ihan rauhassa, tässä menee nyt tosiaan vielä tovi.
Käyn tekemässä itselleni leivän ja kun palaan takaisin, ystävätär on kääntänyt kameraa ja näen hänen olohuoneensa uudesta kulmasta. Ja sitten hän astuu kuvaan yllään ihana musta vyötäröltä tiukka ja helmasta leveä mekko. Hän kertoo miten oli sovittanut mekkoa vintagemessuilla yhteissovituskopissa ja ympärille oli kerääntynyt lauma nuoria tyttöjä, jotka olivat huutaneet kuorossa: ”Ta den, ta den, ta den!” ja niin ystävätär oli päättänyt ostaa mekon. Se on mustaa himmeänä hohtavaa kangasta ja siinä on tosiaan tiukka uuma ja pitkät kapeat hihat ja alaosa on vähän pöyheä sillä sen alla on tylliä ja kaulus on jotenkin hienosti tyylitelty. Se on Audrey Hepburn-mekko viimeistä piirtoa myöten ja se istuu ystävättären ylle kuin hanska. En kuitenkaan näe helmaa, joten sanon ystävättärelle että mene kauemmas, jotta näen helman ja hän sanoo, että voi nousta tuolille. Hän raahaa tuolin keskelle lattiaa ja juuri kun hän on kiipeämässä sille, mies sattuu kulkemaan ohi ja kysyy että herranjestas, mitä se tekee, ei kai kuvassa näy köyttä ? ja minä sanon, että älä ole typerä, se esittelee vintagemekkoaan. Myös helma on täydellinen, se ulottuu vähän polven alapuolelle ja kun tämä on yhdessä todettu, ystävätär laskeutuu alas tuolilta, kääntää kameran alkuasentoonsa ja istuutuu Audrey-mekossaan sohvalle.
Kysyn, missä ystävätär aikoo käyttää mekkoa ja hän sanoo, että se on ideaali esimerkiksi oopperaan, mutta että hänellä on nyt eräs pyyntö ja hän pyytää minua a)kuuntelemaan tarkasti ja b)vastaamaan rehellisesti. Ja sitten hän kysyy, että jos hän sattuu kuolemaan, niin voinko huolehtia siitä, että hänet pannaan arkkuun Audrey-mekko päällään. Ja ennen kuin ehdin vastata mitään, hän kiirehtii jatkamaan että vai onko sinusta inhottavaa joutua pukemaan ruumista? Pöllömpikin tajuaa heti, että tässä on nyt kysymys, johon ei ole olemassa järjellistä vastausta. (Ajatelkaa nyt: Onko sinusta inhottavaa koskea ruumiiseen? ”Ei, päinvastoin!” = pervo. Onko sinusta inhottavaa koskea ruumiiseen? (juuri kun on käynyt selväksi, että kyseessä olisi ystävättären itsensä ruumis): ”No on, hyi hitto!” = ystävyyteni kestää tasan hänen viimeiseen hengenvetoonsa eikä yhtään yli. ) Kiertelen ja sanon diplomaattisesti, että onhan se varmaan hyvin erikoinen tilanne (ja miten hankalaa mahtaa olla pukea ruumiille mekko, jota eläväkään ei tahdo saada yllensä millään?), mutta että lupaan tehdä sen. Viimeisenä palveluksena. Ja tarkoitan tätä ihan todella. Joten ystävätär Tukholmassa voi olla huoleti tämän asian suhteen, olettaen tietysti etten mene kuolemaan ennen häntä. Olen itse asiassa iloinen, että tämmöinenkin keskustelu on nyt käyty. Olen kerran ollut vastaavassa tilanteessa aiemmin, silloin entinen opettajani yliopistosta vannotti minua lupaamaan, että jos hän kuolee, vahdin ettei hautajaisiin tunge yksikään iikka yliopistolta, ja minä mutisin jotain epämääräistä, sillä sellaista lupausta olisi ollut todella vaikeaa panna täytäntöön, onneksi kyseinen opettaja elää ja voi käsittääkseni oikein hyvin. Minusta kuolemasta voi ihan hyvin puhua, mutta toisaalta nyt tekee jo mieli lopettaa. Ja kyllä minä tietysti miljoona kertaa mieluummin näkisin ystävättäreni Audrey-puvussaan oopperassa kuin arkussa.
http://www.youtube.com/watch?v=BOByH_iOn88
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti