Harva asia tuottaa minulle niin paljon iloa ja lohtua elämässä, kuin Martina Haagin tarinoiden lukeminen ja hänen edesottamustensa seuraaminen. Kun sain käteeni hänen viimeisimmän kirjansa ”Fånge i Hundpalatset” ja luin heti ensimmäisestä kappaleesta miten hän yritti syödä kilon lihaa ravintolassa saadakseen punaisen t-paidan (kokoa XL), jossa oli teksti ”I did it! Söin kilon lihaa”, tiesin että tästä tulee Hyvä Päivä. Ja niin siitä tulikin. Martina Haagille suo kaiken mahdollisen menestyksen, sillä hän oli monta vuotta vailla töitä ja vailla miesystävää ja vailla lapsia ja nyt hänellä on mieluisia töitä, joista saa oikein rahaakin ja neljä lasta ja mies, josta hän sanoo, että he tappelevat kuin hullut, mutta ovat yhtä kaikki edelleen älyttömän rakastuneita toisiinsa ja se kuulostaa mukavalta. Varsinkin kun hän on kertonut myös miten pitkään hän oli ystäväjoukosta aina se, jota muiden kävi sääliksi ja joka ei koskaan saanut mitään kunnon töitä (Martina on näyttelijä), vaan korkeintaan jotain tyhmää mainoshommaa, jossa piti näytellä yllättynyttä perheenäitiä, kun pesujauhepaketista ponnahtava pesuaineen ”henki”jahtaa ensin ympäri huushollia ja nipistää sitten pepusta. Vähempikin syö naista. Ja hän kertoo miten he olivat aivan kauhean rahattomia niin että ainoa uusi vaatekappale, mihin moneen kuukauteen oli varaa, oli violetti sukkapari. Ja Martina masentui ja kävi vuosia terapiassa kunnes hän sitten alkoi kirjoittaa ja hänen Mama-lehteen kirjoittamastaan blogista tuli valtavan suosittu ja sitten hän kirjoitti omaelämäkerrallisen romaanin ”Underbar och älskad av alla – (och på jobbet går det också jättebra)” ja siitä tehtiin elokuva, jossa Martina näytteli tietysti itse pääosaa ja yhtäkkiä hän olikin suosittu ja tienasi hyvin eikä hän enää ollutkaan yhtään säälittävä, vaan hänestä oli tullut eräänlainen itseään ylläpitävä ekosysteemi, joka antoi minuuttiaikataululla haastatteluja Tukholman hienossa Grand Hotelissa katkarapuleipää syöden ja leuhotti kokopitkissä silkkileningeissä ruotsalaisten naistenlehtien henkilöhaastatteluissa ja ajatteli varmaan itsekseen, että haistakaa vain kaikki kälyisiä teatteriroolejanne pantanneet ohjaajat sanonko mikä.
Martinan kirjoja ei myydä Suomessa juuri ollenkaan jostain ihmeellisestä syystä, vaikka ainakin kolme niistä on suomennettu. Toisaalta se on hyvä, sillä niitä löytää muutamalla eurolla poistokoreista ja näin on moni joululahjaongelma ratkaistu. Toisaalta se on sääli ja pistää epäilemään, että meidän kirjamaussamme on jotain kammottavalla tavalla pielessä. Luin jostain, että Martina on kyllä ollut Suomessa joillain kirjamessuilla signeeraamassa kirjojaan, ja että hänet oli istutettu Mark Levengoodin viereen, joka myös kirjoittaa hauskoja pikku tarinoita. Toisin kuin Martinan tarinat, Markin jutut myyvät meillä kuin häkä ja niin Martina joutui vain istumaan tyhjänpanttina kynä kädessä kultajakussaan säteilevän Markin vieressä ja seuraamaan, miten liehakoivien ja imartelevien fanien loppumaton virta mateli Markin luo saamaan signeerauksen kirjaansa ja päästäkseen osalliseksi Markin säteilystä (tämä ei ole ironiaa, myös minä olen hulluna Markiin). Minä olisin tietysti ilomielin hakenut signeerauksen Martinalta, mutta olin silloin vielä niin sivistymätön, etten tiennyt mitään hänen olemassaolostaan. Onneksi ystävätär Tukholmassa älysi lähettää minulle Martinan kirjan. Pelottaa ajatellakin, mitä minusta olisi tullut, jos en olisi saanut käsiini Martinan kirjoja. (Joskus pelottaa kieltämättä vieläkin, Martinan kirjoista huolimatta). Ruotsissa Martinan kirjoja on myyty satojatuhansia kappaleita, ja niiden ansiosta Martinan perhe on päässyt muuttamaan pikkiriikkisestä talostaan Brommassa sellaiseen, mihin he mahtuvat paremmin ja missä Martina voi patsastella kokopitkissä liehuvahelmaisissa leningeissään ja kirjoitella uusia juttuja. Suon sen hänelle täydestä sydämestäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti