Kävin kuuntelemassa luentoa siitä, miten pohjoismaalaiseen ja erityisesti suomalaiseen kirjallisuuteen suhtaudutaan Italiassa. Joku aasinsilta (ai niin, Kalevala!) johti luennoitsijan kertomaan ksylitolipurkkamainoksesta, jota Italian televisiossa näytetään. Siinä on turkisliiviin pukeutunut, villi ”kullervomainen” hahmo metsässä ja häntä jahdataan ja kun hänet saadaan kiinni, hänet tainnutetaan ruiskeella ja kun kaverilta on taju poissa, joku menee raottamaan hänen huuliaan ja paljastaa valkoisena hohtavan hammasrivin ja ruutuun ilmestyy teksti ”Denti bianchi come la neve della Lapponia”, eli ”hampaat valkoiset kuin Lapin lumi”. Sellainen kansa me heidän mielestään olemme, metsäläismäinen ksylitolipurkkaa jauhava ja sen ansiosta hyvähampainen kansa, joka elää ”koskemattoman” luonnon keskellä. Ja luennoitsija sanoi, että ihan sama mitä te puhutte Itämeren tilasta tai metsiensuojelusta, keskivertoitalialaisen käsitys koskemattomasta luonnostamme ja turmeltumattomasta luonteestamme on ja pysyy. Kiitos Paasilinnan ja erityisesti Jäniksen vuoden.
Mutta tänään puhutaan hampaista, eikä kirjoista (paitsi ehkä semmoisista kirjoista, joissa puhutaan hampaista). Meidät on vuosien saatossa aivopesty uskomaan, että keltaiset hampaat ovat loukkaus kanssaihmisiä kohtaan (vähän kuin tuuheat kainalokarvat tai vyötärölle ulottuvat, uimapuvun lahkeista tursuavat häpykarvat uimahallissa) eikä niitä oikein missään enää näekään, ainakaan televisiossa. Ja meidän vinkkelistämme amerikkalainen hymy on jotain ihan omaa luokkaansa; pelottava tasainen neliömäinen pimeässä hohtava leegorivistö , semmoinen on useimpien ulottumattomissa, mutta kunhan edes saisimme vinot ja epätasaiset hampaamme valkoisiksi. Luin Molly Jong-Fastin kirjasta, miten hän tutustui yläasteella Sophie Dahliin, joka oli perheineen muuttanut Englannista ja josta tuli myöhemmin se huippumalli, joka muun muassa mainosti Yves Saint Laurentin Opium-hajuvettä maaten samettityynyillä kultasandaaleihin ja vihreään luomiväriin sonnustautuneena, että Sophie oli mielipuolisen kaunis jo silloin ja ainoa seikka, joka erotti hänet uusista amerikkalaisista luokkatovereistaan olivat hänen ”keltaiset ja rosoiset brittihampaansa” (epäkohta hoidettiin tietysti pois päiväjärjestyksestä ja hampaat saivat hohtavat jenkkikuoret).
Mutta tänään puhutaan hampaista, eikä kirjoista (paitsi ehkä semmoisista kirjoista, joissa puhutaan hampaista). Meidät on vuosien saatossa aivopesty uskomaan, että keltaiset hampaat ovat loukkaus kanssaihmisiä kohtaan (vähän kuin tuuheat kainalokarvat tai vyötärölle ulottuvat, uimapuvun lahkeista tursuavat häpykarvat uimahallissa) eikä niitä oikein missään enää näekään, ainakaan televisiossa. Ja meidän vinkkelistämme amerikkalainen hymy on jotain ihan omaa luokkaansa; pelottava tasainen neliömäinen pimeässä hohtava leegorivistö , semmoinen on useimpien ulottumattomissa, mutta kunhan edes saisimme vinot ja epätasaiset hampaamme valkoisiksi. Luin Molly Jong-Fastin kirjasta, miten hän tutustui yläasteella Sophie Dahliin, joka oli perheineen muuttanut Englannista ja josta tuli myöhemmin se huippumalli, joka muun muassa mainosti Yves Saint Laurentin Opium-hajuvettä maaten samettityynyillä kultasandaaleihin ja vihreään luomiväriin sonnustautuneena, että Sophie oli mielipuolisen kaunis jo silloin ja ainoa seikka, joka erotti hänet uusista amerikkalaisista luokkatovereistaan olivat hänen ”keltaiset ja rosoiset brittihampaansa” (epäkohta hoidettiin tietysti pois päiväjärjestyksestä ja hampaat saivat hohtavat jenkkikuoret).
No, tuossa ei ollut mitään kauhean uutta tai ihmeellistä, mutta kuulkaapas tätä: Anna-lehti tiesi kertoa The Sunday Timesin artikkelista, jossa kerrottiin, että Amerikassa valkoisena hohtava tasainen hammasrivistö onkin nyt aivan epämuodikas! Nyt halutaankin ”luonnollinen, eurooppalainen hymy”, jossa hampaat saavat olla vähän sikin sokin ja mieluusti myös kellertää. Mallitoimistoihin värvätään malleja, joilla on rako etuhampaiden välissä ja heitä kielletään missään nimessä valkaisemasta hampaitaan. Ja ne, jotka haluavat keikkua hammasmuodin huipulla, antavat asiaan erikoistuneen hammaslääkärin rouhia pikku palasia epämuodikkaasta leegorivistöstään ja koska valkoista ei saa noin vain keltaiseksi (paitsi ehkä noudattamalla ankaraa kahvi/punaviinidieettiä?) lääkäri turvautuu toiseksi parhaaseen vaihtoehtoon ja tekee hampaista läpikuultavat. Mitähän he tuumaavaat ruskeista hampaista, ne ovat varmaan kaikkein muodikkaimmat, tavoitelluimmat ja ihanimmat?
"Denti bianchi come la neve della Lapponia":
Valeria Rossi: Tre Parole:http://www.youtube.com/watch?v=s1pQi4LDBbY&feature=relmfu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti