Usein puhutaan ”naisen vaistosta”, mutta miehellä se vasta pelottavan tarkka vaisto onkin. Ainakin meidän perheessä. Monesti se on lohduttavaa ja ilahduttavaa, mutta joskus se on ärsyttävää. Mies esimerkiksi aavistaa aina, jos olen ostanut jotain herkkuja jemmaan ja osuu ”vahingossa” apajaan, vaikka olisin käyttänyt miten paljon luovaa ajattelua piilotusvaiheessa. Ja hän tietää aina, milloin olen sortunut tilaamaan jotain Amazon-nettikaupasta. Ja monesti kun olen vähän lähtenyt kuljeskelemaan, mies soittaa sattumalta ja käy ilmi, että hän on ihan nurkilla. Kerran hän oli pyöräilemässä ja oli pyöräillyt monta kymmentä kilometriä ja sitten hän soitti ja kysyi missä olen ja sanoin että Hernesaaressa ja hän sanoi että älä liiku, hän on siinä minuutin kuluttua ja niin olikin. Ja kun Senaatintorilla oli niitä suvaitsevaisuuskarhuja eri maista joskus viime syksynä, mies oli taas lähtenyt pyöräilemään, mutta unohtanut puhelimensa kotiin. Minä lähdin ulos kävelemään ja valokuvaamaan suvaitsevaisuuskarhuja ja säikähdin julmetusti, kun mies hyppäsi esiin yhden suvaitsevaisuuskarhun takaa ja vilkutti iloisesti. Hän sanoi ”arvanneensa” että tulisin kuvaamaan karhuja ennemmin tai myöhemmin ja oli jäänyt kytikseen. Nuo ovat niitä hauskoja tapauksia joissa miehen vaisto on toiminut minua ilahduttavalla tavalla, sillä niistä tulee semmoinen olo, että ei hätää, mies löytää minut kyllä vaikka mistä jos satun eksymään ja että meillä on jonkinlainen telepaattinen yhteys.
Aina tämä yhteys ja vaisto ei ole kuitenkaan yhtä ilahduttavaa. Tässä eräänä päivänä mainostin, että minun pitää pysyä kotona tekemässä kurssisuunnitelmaa, mutta koko aamupäivä olikin mennyt Dixie Chicksiä kuunnellessa ja sitten mieleeni juolahti, että olisi kiva piipahtaa luonnontieteellisessä museossa istuskelemassa ”Afrikan yö”-huoneessa, jonka oviaukkoa pimentävät mustat samettiverhot ja jossa voi istua pimeässä katsellen eri yöeläimiä kunnes Afrikan yön tähdet alkavat tanssia silmissä (siihen riittää yleensä noin 30 sekuntia, tähdet ovat tosi kirkkaat mustaa taustaa vasten). Lähdin matkaan ja ajattelin, että samalla voin tehdä kokeeksi itse suunnittelemani balanssitestin. Se tehdään Kampissa näin: sisään Narinkkatorin puoleisista ovista ja ulos Fredrikinkadulle (tai päinvastoin). Jos koko matkan jaksaa kulkea hymyssä suin pulssi normaalina, balanssi on hyvä ja voi ryhtyä miltei mihin tahansa urotekoihin. Jos Tiimarin kohdalla tuntee halua kirkua, se on merkki siitä, että balanssi on horjumassa ja pitää etsiytyä lähiaikoina rauhalliseen paikkaan ja ehkä mietiskellä vähän. Jos ALKAA kirkua, balanssi on huono tai kokonaan menetetty ja pitää viedä itsensä viipymättä ulos ostoskeskuksesta, nojata hetki seinää vasten ja pyrkiä tasaamaan hengitys ja sitten miettiä mikä osa-alue elämässä on rempallaan vai onko kenties tullut syötyä vähän liikaa sokeria viime aikoina. Aion hakea testille patenttia. Mutta takaisin asiaan. Olin siis suorittamassa testiä ja tunsin läpäiseväni kirkkaasti, kun puhelin soi. Mies kysyi missä olin ja kun sanoin, että Kampin ostoskeskuksessa, hän sanoi että mainiota, hän on pyörineen tässä Narinkkatorilla. Ja sitten mies kysyi, että minne minä olen menossa ja sanoin että luonnontieteelliseen ja hän sanoi että okei ja meni itse shakkikerhoon.
Illalla, kun viimein aloin tehdä kurssisuunnitelmaa ja tulostella yhtä sun toista, mies äyskäisi printterin melusta ärtyneenä, että eikö minun pitänyt tehdä tuo päivällä ja kun minä sanoin, että oli muita kiireitä, hän sanoi että anteeksi mitä kiireitä? Kiire katsomaan täytettyjä eläimiä, vaikka työt olivat tekemättä (joskus hän on olevinaan kovin aikuinen)? Ja minun oli pakko tunnustaa, sillä hänhän oli saanut minut miehen vaistollaan rysän päältä kiinni. Dixie Chickseistä hän ei onneksi tiennyt mitään.
Dixie Chicks: Merry Christmas from the Family:http://www.youtube.com/watch?v=Y1nqMG3swOc
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti