Martinpäivän hanhi ja muuta menoa

Olen tuntenut miehen siskon nyt jo monta vuotta, mutta yhä hän jaksaa ällistyttää minua. Hän on sosiaalisesti niin vilkas ettei tosikaan.  Hänellä on valtava määrä ystäviä ja tuttavia, jotka hän on arkistoinut päähänsä hyvään järjestykseen siten, että kun hän mainitsee heidät jonkin jutun yhteydessä, hän ilmoittaa aina sekä henkilön etu- että sukunimen, sekä sen mistä henkilö on alkujaan tullut hänelle tutuksi. Hän kuuluu omani lisäksi ainakin kolmeen muuhun kirjapiiriin,  opiskelee harrastuksenaan italiaa, käy yhtä mittaa teatterissa ja taidenäyttelyissä ja joka kerta kun tapaamme, hän kysyy että joko olette käyneet katsomassa Homo-oopperan vai mikä se nyt on mikä menee Kansallisteatterissa tai jonkun taidenäyttelyn tai mitä nyt milloinkin on missäkin tarjolla. Oli se mitä tahansa, jos edes suunnittelet meneväsi jonnekin, voit olla varma että hän on ehtinyt ensin. Kaiken huipuksi hänkin on ammatiltaan englanninopettaja ja KYLLÄ, hän opettaa myös sitä kirkuvien hyypiöiden luokkaa, joka sai minut aivan tolaltani (vaikka voihan olla, että he miehen siskon tunnilla käyttäytyvät kohteliaasti kuin mitkäkin pikku lordit ja leidit) ja kun menin rutisemaan hänelle asiasta, hän kattoi tyynesti pöytään itse säilömiään persikoita, hyviä juustoja ja leipää, joka sekin todennäköisesti oli itse leivottua. EI! hetkinen, miehen sisko ei käsittääkseni leivo. Hänen miehensä leipoo.  Mutta kumminkin.

Hän on äärimmäisen pidetty ja hauska ja tiedän eräänkin kirjapiiriläisen, joka suorastaan pitää miehen siskoa esikuvanaan ja idolinaan ja minäkin pitäisin,  mutta pelkkä ajatuskin uuvuttaa.  Miehen sisko ei turhia kursaile. Muutama vuosi sitten hän oli lukenut Rakel Liehun Helene Schjerfbeckistä (siis TAAS tuo nimi, joudun joka kerta tarkistamaan kirjoitusasun, ihan niinkuin Niitsenkin, siis Nietzchen kanssa, siis Nietzschen, joskaan hänestä minulla ei ole juuri mitään kirjoitettavaa) kirjoittaman elämäkerran ja innostunut Helenestä niin, että halusi vierailla hänen haudallaan Hietaniemen hautausmaalla, mutta kun hän ei meinannut millään löytää hautaa, hän otti ja SOITTI RAKEL LIEHULLE  ja kysyi, että missä se hauta oikein on ja Rakel oli neuvonut nätisti. Kuulin tämän kun olimme itse Hietaniemen hautausmaalla ja miehen sisko etsi jälleen kerran Helene Schjerfbeckin hautaa, koska halusi esitellä sen meille ja hän alkoi jo tuskastua että missä se nyt on ja minä säikähdin että nyt se meinaa TAAS soittaa Rakelille ja parahdin, että älä vain soita Rakel Liehulle! Ja onneksi se hauta sitten löytyi ilmankin.  Tai viime kesänä kun olimme Oulussa ja miehen sisko halusi viedä pikkuveljensä nostalgia-ajelulle Kiiminkiin, missä heidän mummulansa oli joskus muinoin sijainnut. Koska kuten sanottua miehen sisko ei turhia kursaile ja menee hankkeissaan aina pokkana katkeraan loppuun saakka, jouduin tahtomattani mukaan tilanteeseen, jossa miehen sisko sai päähänsä, että sekä hänen että pikkuveljen piti käydä vanhojen hyvien aikojen muistoksi uimassa ”mummulan rannassa” Kiiminkijoessa. Koko alue oli rakennettu uusiksi ja mummula myyty ajat sitten ja kuten myöhemmin kävi ilmi, mitään ”mummulan rantaa” ei ollut koskaan ollut olemassakaan, vaan uimassa oli käyty naapurin luvalla naapurin rannassa, ja naapurikin oli myynyt talonsa uusille ihmisille varmaan parikymmentä vuotta sitten. SILTI miehen sisko miehineen katsoi asiakseen ajaa autonsa vieraiden ihmisten pellolle, mennä heidän laiturilleen, jossa sekä mies että miehen sisko riisuivat itsensä alasti ja pulahtivat jokeen (millä välin miehen siskon mies hotki vieraiden vadelmapensaista marjoja kaksin käsin arvostellen samalla kuuluvasti niiden kokoa ja makua) ja minä seisoin kaiken keskellä olotilassa, jota kuvaa osuvasti englannin sana ”mortified”, kun tilan omistaja marssi paikalle katsomaan  mitä ihmettä oikein oli tekeillä.  Ja kuin ihmeen kaupalla miehen sisko onnistui rupattelemaan itsensä ja meidät tilanteesta kuiville niin, että tilan omistaja huudahti, että a-haa, no kyllähän tuollaisia muistoja pitää toki käydä vähän verestämässä vanhalla uimapaikalla!

Hauskinta miehen siskossa ovat hänen juttunsa ja anekdoottinsa. Hän tuntuu suhtautuvan  kaikkiin ihmisiin ja asioihin elämässään samanaikaisesti vakavasti ja huvittuneesti.  Ja jos sanoo jotain puolihuolimattoman normaalia, kuten vaikka että poikkeatteko kahville viikonloppuna, saa vastaukseksi jotain tällaista kuin minä juuri eilen: ”Voi kiitos, tulisimme todella mielellämme, mutta lennämme viikonloppuna Skooneen, jossa ystäväni  (etunimi sukunimi) Oulun tyttölyseosta valmistaa meille Martinpäivän hanhen.”  Tällaisia lauseita ei kuule missään muualla ja minä rakastan  lauseita, jotka ovat a) hyvin muotoiltuja b) sisältävät kiintoisaa informaatiota ja c) kuulostavat aivan absurdeilta. Ja miehen sisko on myös lausunut minulle yhden parhaista kohteliaisuuksista,joita olen koskaan saanut. Hän on sanonut, että minulla on kyky ”saada ihania asioita tapahtumaan.” Ja vaikka se ei siltä totisesti itsestä tunnu, haluan uskoa että siinä piilee totuuden siemen ja että minä esiinnyn hänen rekisterissään henkilönä, joka jutuissa esitellään vaikkapa näin ” Veljeni naisystävä, etunimi sukunimi, jolla on taito saada ihania asioita tapahtumaan, sai valitettavasti hermoromahduksen sijaistettuaan minua yhden päivän ajan.”

Beatles In my life http://www.youtube.com/watch?v=UKQpRgxyyqo&feature=related