Ihmelapsia ja ihme lapsia

Jostain syystä olen viime aikoina törmännyt netissä ja lehdissä tarinoihin, joissa joku tavallinen ihminen paljastuu erikoislahjakkuudeksi. Ajatelkaa nyt vaikka sitä Korean talent-kilpailusta esiin pullahtanutta poikaa, joka oli kolmevuotiaana hylätty orpokotiin josta hän sitten karkasi viisivuotiaana, kun ei enää kestänyt sitä hakkaamista ja vietti seuraavat kymmenen vuotta kadulla nukkuen portaikoissa ja ties missä ja elätti itsensä myymällä purukumia ja energiajuomia yökerhojen liepeillä. Eräänä päivänä hän oli kuullut jonkun laulavan oopperaa ja se oli muuttanut hänen elämänsä. Jotenkin hän oli itsekseen alkanut harjoitella, ja kun hän Korean talentissa avasi suunsa ja alkoi laulaa, liikutuksen kyyneleet sinkoilivat tuomareiden ja katselijoiden silmistä kuin sprinkleristä. Tai entäs Akiane Kramarik, joka sai nelivuotiaana vision ja alkoi maalata Jumalan ohjauksella ja sai aika nopeasti jäädä pois koulusta ja keskittyä taiteen tekemiseen ja joka nousee joka aamu kello neljä maalaamaan. Ja sitten tietysti ihana Susan Boyle, joka ei kyllä ole varsinaisesti ihmeLAPSI, sillä hänen kykynsä tulivat ilmi vasta 47-vuotiaana, mutta silloin sitäkin vaikuttavammin, kun hän ensin oli Britannian talent-ohjelmassa kaikkien ilkuttavana lavalla harmaassa permanentissaan ja halpahallileningissään ja sitten sai hyvityksen kun kaikkien leuka loksahti hänen alkaessaan laulaa ”I dreamed a dream”-laulua ja he joutuivat myöntämään olleensa väärässä ja Susan permanentteineen veti pitemmän korren ja on saanut tehdä sen jälkeen jo ainakin kaksi levyä, joita molempia on myyty miljoonia kappaleita ja hänen tukkansa on saanut uuden, pukevan värin ja mallin ja kun kun kuulee vaikka hänen laulavan "Autumn leaves" tietää, että juuri tätä hänen kuuluukin tehdä ja on todella iloinen hänen puolestaan. Tällaiset tarinat ovat ihania, joskin usein tuppaa tulemaan vähän paha mieli, että miksei minulla voi olla mitään erityislahjakkuutta ja mies yrittää lohduttaa, että olethan sinä sosiaalisesti lahjakas mikä a) ei pidä paikkaansa, kuten kohta tulette kuulemaan ja b) ei ole mitään mahtavan lauluäänen tai jumalaisten maalaustaitojen rinnalla. Mies yrittää vielä, että ovathan empatia ja sen sellaiset arvokkaita ominaisuuksia ja sanoo, että ajattele nyt vaikka äiti Ammaa, mitä hän oikeasti tekee muuta kuin istuu halimassa kansaa, mutta se on minusta vähän alhainen veto, sillä äiti Ammallakin lienee kiinteä yhteys suoraan jumaluuden alkulähteeseen. Joten minun on siis tyydyttävä olemaan tavallinen oma itseni, ainutkertainen toki, mutta sillä tavalla kuin jokainen on ainutkertainen, ei sillä tavalla kuin Akiane Kramarik tai Korean orpo poika.

Tämä on tällaista viileähköä, hyväntahtoista ja hyväksyvää pohdintaa, joka on hyvin kaukana tämänhetkisestä mielentilastani, joka ei ole hyväksyvä, hyväntahtoinen eikä viileä, vaan kiehuu kuumana kuin laava. Arvatkaapa miksi? Siksi, että olen ollut koulussa  SIJAISTAMASSA. Ennen kuin ryhdyn liioittelemaan kokemukseni hirveyttä, haluan korostaa, että yhtä lukuunottamatta kaikki tunnit menivät hyvin, niinkin hyvin, että ajattelin että kyllä minä sittenkin olen sydämeltäni ennen muuta opettaja, mutta se viimeinen olikin sitten jotain aivan sietämätöntä ja sen jälkeen ajattelin, että kyllä tämä tie on nyt kuljettu loppuun.  En tiedä oliko joukossa Korean pojan, Akianen tai Susanin kaltaisia ihmelahjakkuuksia, mutta ihmeellisiä otuksia luokkaan mahtui vaikka kuinka monta. Ja jos siellä nyt on joku holhooja vaatimassa, että hänen lapsensa tulee kyllä saada ilmaista itseään luokassa (kiipeilemällä pöydillä, roikkumalla käsipaperitelineestä, kirkumalla ja kieltäytymällä systemaattisesti kaikesta mitä opettaja ehdottaa) niin TÄNÄÄN ON KUULKAA SEMMOINEN PÄIVÄ, ETTEI KANNATA URPUTTAA! Oikeasti, miten voi olla niin, että jotkut yksilöt voivat sabotoida rauhan ja edes teoreettiset mahdollisuudet opiskeluun kaikilta luokassa usean vuoden ajan ja heille ei mahdeta mitään? Kun yritin keskittyä niihin pariin oppilaaseen, jotka osoittivat edes jonkinlaista kiinnostusta (= jotka suostuivat katsomaan pulpetilla olevaa tehtävää ja ottamaan kynän käteensä), mesoaminen ja seinille kiipeily lisääntyivät eksponentiaalisesti. Mitäkö tein? No, puhuin heille nätisti koulurauhan merkityksestä ja siitä miten yhteisössä jokaisen vastuulla on se, millaiseksi luokan henki muodostuu ja että....HAHAHAHAHAH, no en todellakaan. Poimin kiipeilijät seiniltä ja paperitelineistä ja työnsin heidät ulos ovesta ja ilmoitin lopulle luokalle että tämä oli nyt tässä.  Luojan kiitos en joudu opettamaan heitä usein, edellinen kerta oli kaksi vuotta sitten.  Silloin olo oli kuin olisi jäänyt lumiauran alle.  On kamalan epäreilua, että samassa koulussa on niin erilaisia luokkia. Epäreilua siinä mielessä, että opettajan joka saa kivat luokat ja opettajan, joka joutuu opettamaan kirkuvia hyypiöitä työpäivät, työviikot ja lukuvuosi muodostuvat kuormittavuudeltaan aivan erilaisiksi.  On ihan eri asia kävellä kotiin hymyssä suin työpäivän jälkeen tuntien itsensä onnistuneeksi kasvattajaksi, kuin kävellä aivan epäuskoisena raivoa kihisten ja tulista syövyttävää laavaa syöksien ja kostoa hautoen hakemaan lohtua Makuunin karkkilaareista. Tuntien itsensä sekä typeräksi että epäonnistuneeksi että lapselliseksi. Ja mikä se kosto edes voisi olla? Odottaa, että kirkuvat hyypiöt joskus kasvavat aikuisiksi ja menevät töihin ja mennä sitten heidän työpaikalleen sabotoimaan heidän hommiaan? Hmmmmm.........? Jo-hoooooo!!!!!

Akiane Kramarik

Susan Boyle: http://www.youtube.com/watch?v=X9whxWNI7bE
Korean poika: http://www.youtube.com/watch?NR=1&v=BewknNW2b8Y