Rakastavaisten matkalaukku

Olen taas vähän kiinnostunut italiasta, kielestä siis. Alussa (monta vuotta sitten siis) olin siitä  aivan hirveän kiinnostunut ja opiskelin sitä innoissani ja sitten kyllästyin ja ajattelin, että mitä tälläkin oikein tekee ja annoin kielen hiipua ja painua jonnekin takaraivooni, mutta nyt olen taas innostunut ja ajattelin ihan kielen vuoksi katsoa ”Amantin - Paikan rakastavaisille” oikein kuulokkeet päässä. Kielen lisäksi minua kiinnosti sen ajan muoti, sillä elokuva on filmattu samana vuonna kuin olen syntynyt, 1968. Mies kysyi mitä puuhaan ja sanoin katsovani Amantia ja mies halusi tietää onko siinä irstailua ja minä sanoin, että saattaa ollakin, tämän on ohjannut joku sika... (siis Vittorio de Sica), mutta ei siinä kyllä mitään irstailua ollut eikä muutenkaan päätä eikä häntää ja kun kuolemansairas, mutta kuvankaunis Faye Dunaway oli koikkelehtinut ruudussa ensimmäiset viisi minuuttia, olin jo aivan kyllästynyt ja siinä vaiheessa, kun Marcello Mastroianni astui kuvaan ja ”romanssi” alkoi, ehdin ajatella  moneen kertaan että voi kiesus mitä sontaa, mutta katsoin elokuvan silti loppuun pitkin (bianchi come la neve della Lapponia) hampain kiusaantuneena  ja ärtyneenä Fayen ja Marcellon pökkelöstä ja melodramaattisesta tunteilusta, jossa soiteltiin kolikkopuhelimesta, mutta ei sitten saatukaan sanottua mitään ja kiukuteltiin ja oltiin aivan traagisen rakastuneita, vaikka Marcello oli ”più o meno”naimisissa toisaalla (veikkaisin enemmän "più" kuin "meno") ja kun Faye kahden päivän tuttavuuden jälkeen nyyhki rakastavansa Marcelloa enemmän kuin ketään ikinä koskaan milloinkaan, ajattelin, että älkää nyt viitsikö siinä, aikuiset ihmiset! Ja vasta myöhemmin tajusin, mikä tässä lemmenparissa jätti minut niin kylmäksi; he eivät hassutelleet ollenkaan ja huumorintajuton yhteiselo toisen kanssa on kamalinta mitä olla saattaa (toisaalta ehkä olisi ollut sopimatonta hassutella, kun oli määrä kuolla parin päivän päästä, ja kyllähän siinä yksi tökerö hassutteluyritys oli, jossa Marcello veikisteli piirtämällä Fayen kasvoihin meikkikynällä viivoja ja videokuvaamalla tätä ”hirviötä” ja Faye oli aivan että IIK, tämähän on IHAN KAMALAA, vaikka hän oli aivan oma kuvankaunis itsensä alusta loppuun saakka, tässä kohtauksessa vain pari typerää viivaa naamassa). Mutta ei elokuva aivan vailla ansioita ollut. Fayen vaatteet olivat todella ihanat ja yhdessä kohtauksessa sydämeni jätti oikein pari lyöntiä väliin ja selkäni suoristui tikkusuoraksi tuolissa ja silmäni pullistuivat varmasti litran päästä ulos ja adrenaliini kuohui elimistössäni. Se oli silloin kun Faye varasti yhden juhlavieraan matkalaukun ja toi sen Marcellolle.  En ole koskaan nähnyt niin kaunista matkalaukkua! Rakastuin siihen paljon nopeammin kuin Faye Marcelloon konsanaan. Siinä oli kukkia ja koukeroita ja se oli värikäs ja huomiota herättävä, mutta ei kuitenkaan mauttoman yliampuva. Ja asian traagisuutta lisää se, että matkalaukku on nyt yli neljäkymmentä vuotta vanha, enkä löydä sitä googlettamalla enkä millään ja vaikka löytäisinkin, tuskin se mitään auttaisi, ei niitä enää missään myydä. Mutta minä olen pohjimmiltani tolkun ihminen, enkä mikään häilyvä Faye, joka yrittää koko ajan ajaa jyrkänteeltä kun asiat eivät mene hänen mielensä mukaan. Tokenen tästä onnettomasta rakkaudestani, ja jatkan matkaani kokemuksestani vahvistuneena.

Laura Pausini: Non c'è:http://www.youtube.com/watch?v=tfZckp-OngM