Ensilumen kohina

Miehen siskon pienet lapsenlapset istuvat olohuoneen matolla juttelemassa. Toinen, ekaluokkalainen, kertoo serkulleen pystymättä salaamaan innostustaan, että ensi viikolla sataa lunta. Toinen, tarhalainen, huutaa että JEE ja heittää molemmat kätensä korkealle päänsä ylle. Sitten hän tarkentaa vielä että kai heti maanantaina? Ensilumi onkin ihana. Vaikka inhoaisi talvea ja kylmyyttä ja elämää ylipäänsä, niin ensilumi on silti vastaansanomattoman lumoava ilmestys. Minulla on viime syksyltä fantastinen ensilumikokemus. Nojaan päiväkirjamerkintöihini ja kerron sen ikään kuin se tapahtuisi nyt, sillä tänä vuonna tuskin pääsen kokemaan ensilunta yhtä mieleenpainuvalla tavalla. Untuvatakkien ja muiden talvikamppeiden osalta elämässä ei valitettavasti ole tapahtunut edistystä; olen juuri menossa hakemaan ne vintiltä ja ne joutuvat taas pesuun ja kuivausrumpuun Wilsonien kanssa. Mutta nyt palatkaamme ajassa vuosi taaksepäin:

Ensimmäiset talven merkit. Hyytävä kylmyys, ujeltava tuuli. Yöllä ikkunaan rapisee pari ravakkaa sadekuuroa, mutta aamupäivällä selkenee. Pieniä pilviä on, ja ne kiitävät hurjaa vauhtia kohti etelää. Pohjoistuulta! Jos mielii vielä mökille, on lähdettävä todella pian ennen kuin kaikki jäätyy. Pakko mennä vintille ja hakea talvivaatteet. Untuvatakki pesukoneeseen. Ensin taskut tyhjiksi heijastimista, hiuslenkeistä, parista viisisenttisestä, vanhasta elokuvalipusta ja purukumeista. Miksi en pessyt takkia keväällä? Muistan elävästi, miten harkitsin asiaa ja ajattelin sitten, että ääh, ei jaksa,  äkkiä vaan säkkiin ja pois näkyvistä, ja kesävaatteet naulakkoon! Ja onhan tässä aikaa. Nyt eletään kuitenkin vasta kevyttopatun sammalenvihreän, valkoisen villakankaisen ja mustan nahkatakin aikaa. Untuvatakkia pitää säästää todellisille pakkaskeleille. Miehen takin vuoria haetaan kissojen ja koirien kanssa kunnes se löytyy takin sisältä, valmiina paikoilleen vetoketjutettuna. Sitä ei ole edes irrotettu keväällä. Pesty, märältä koiralta haiskahtava untuvatakki kuivausrumpuun ja kaksi pötköllistä Wilson-merkkisiä tennispalloja kaveriksi kolisemaan ympyrää rummussa. Kohta takki on kuin uusi, puhdas ja tasaisen pöyheä. Mies menee hammaslääkäriin, koska hänen hampaitaan vihloo. Niissä ei ole yhtään reikää ja hammaslääkäri ihastelee miten hyvässä kunnossa miehen ikenet ovat. Miksi hampaita sitten vihloo niin paljon, mies kysyy. En minä vain tiedä, hammaslääkäri vastaa ja 35 euroa, kiitos. Mies esittelee tohkeissaan kehuttuja ikeniään, mutta minusta ikenillä kehuskeleminen on vähän sama kuin jos minä kehuskelisin virtaviivaisella luurangollani. Ihmiset kiinnittävät huomiota hampaisiin, eivätkä ikeniin ja vartaloon, eivätkä luurankoon.

Mökillelähtöpäivänä aurinkoinen syyssää muuttuu myrskyksi. Kelivaroituksia annetaan joka välissä. Vetolaukku pursuaa kukkasipuleita ja kynttilöitä ja sitten siellä on vielä syntymäpäivälahja isosiskolle ja lintulauta, joka on oikean pienen punaisen mummonmökin näköinen, kattokin on aitoa kattohuopaa ja jonka saa helposti muunnetuksi kesäksi linnunpöntöksi. Mies on huolissaan myrskystä ja väittää, että televisiossa sanottiin kaikkien ajoneuvojen suistuvan pellolle, niin voimakasta myrskytuulta on kuulemma luvassa. Mitä, jos vain toinen meistä jää eloon,  hän kysyy pahaenteisellä äänellä. Mutta me lähdemme ja matka kotoa Kamppiin taittuu mukavassa, aurinkoisessa säässä. Kun bussi pääsee Mannerheimintielle tuulilasiin iskeytyy lentäviä lehtiä ja sadepisaroita. Näen monen sateenvarjon kääntyvän nurinniskoin. Sitten tulee taas kaunista. Taivas on sinistäkin sinisempi, pilvet valkoista valkoisempia, puiden lehdet hehkuvan kullan keltaisia ja pelloilta on taas ruvennut kasvamaan jotain ja se jokin on huikaisevan heleän vihreää. Ja sitten tulee taas tummia pilviä ja vettä ja pilvet ovat todella mustia ja kaiken maiseman verhoaa salaperäinen sumu. Saavumme Hyvinkäälle. Minusta on hauska ajaa kaupungin halki. Se on pitkulainen ja idyllisiä puutaloja riittää ja sitten on keskusta jossa on runsaasti kauppoja ja kuulin jostain, että Helene Schjerfbeckin (mikä nimi! sukunimi siis, yhtä vaikea kirjoittaa kuin Niitse, öh, tarkoitan tietysti Nietzche) asui Hyvinkäällä iät ja ajat. Mietin millaista olisi asua Hyvinkäällä. Ei ehkä hullumpaa. Voisi ottaa koiran. Se saisi juosta vapaana puutalomme pihassa. Leikittelen ajatuksella ääneen hetken verran, mutta mies sanoo, että lopeta ennen kuin aloitat, mistä ymmärrän ettei hän ole juuri nyt muuttotuulella.

Matka jatkuu ja bussimme kulkee jonkinlaista kahden sään liitoskohtaa pitkin. Jos katson bussin ikkunasta oikealle, näen aurinkoisen maiseman joka loistaa sinisenä, vihreänä, keltaisena ja punaisena (ollaan maalla, täällä on paljon punamullalla maalattuja latoja). Jos katson vasemmalle, maisema on harmaa ja taivas mustanpuhuva. Ei kuitenkaan jälkeäkään lumimyrskystä, vaikka sellaisellakin peloteltiin. Lammilla pidetään pidempi tauko. Hyvä, ehdin Agrimarkettiin. Mies menee R-kioskille tekemään pitkävedon. Kaikki pihamyymälässä on mielettömän halpaa ja mielettömän lakastunutta tai paleltunutta. Mutta puksipuu näyttää elävältä. Ostan puksipuun. Se on 70%:n alennuksessa ja maksaa vain 1,95. Saan vähän kuninkaallisen puutarhan vivahdetta mökin puutarhaan. Ensi kesänä leikkaan sen johonkin kivaan muotoon. Voisin yrittää vaikka kania, mutta jos siitä ei tule näköinen, voi siitä muokata kissan tai pöllön tai hätätilassa oravan ja jos sekin sattuisi menemään pilalle, saisi siitä vielä vaikkapa päästäisen, ja jos jostain kohtalon oikusta sekin epäonnistuisi, saisi siitä vielä ehkä perhosen ja jos kerta kaikkiaan kaikki sattuisi menemään sinä päivänä pieleen, niin sitten pienen madon. Mutta sitä pitäisin kyllä aikamoisena rimanalituksena. Linja-autoasemalla satun kuulemaan kun joku mies ja nainen keskustelevat. Nainen kysyy onko täällä satanut lunta ja mies sanoo että on, mutta se suli jo pois. Hän oli ollut sienimetsässä ja aurinko paistoi ja sitten hän alkoi ihmetellä että mistä tuommoinen kohina kuuluu ja saman tien alkoi tulla lunta niskaan. Olen aivan kateellinen! Kokea ensilumi tuolla lailla. Ja miten niin kohina? En ole koskaan kuullut lumisateen pitävän mitään ääntä.

Aina kun ollaan Lammilla, tulee semmoinen olo että ollaan jo melkein perillä, mutta se ei ole totta. Viimeinen pätkä on aivan uskomattoman kiemurtelevainen ja tuskastuttava ja pahoinvointia aiheuttava, mutta vajaan tunnin kuluttua olemme oikeasti perillä. Äiti on laittanut ruokaa, isällä on ollut ongelmia vesipumpun kanssa. Kun olemme syöneet ja vaihtaneet kuulumiset alkaa sataa lunta! Isoja hiutaleita! Menen leikkaamaan loput salkoruusut maljakkoon ja niiden lehdille on jo ehtinyt kertyä pienet miniatyyrikinokset. Seison keskellä lumisadetta ja olen aivan hirveän onnellinen ja tuntuu aivan mahtavalta, että saavuimme perille vain puoli tuntia ennen ensilunta. Ja että kumpikaan ei kuollut matkalla. Ja kuulen sen saman kohinan, minkä lammilaismieskin oli kuullut! Se tulee siitä kun isot hiutaleet osuvat maassa ja yhä puissa oleviin lehtiin. Talvella sitä ei kuule, koska lehtiäkään ei enää ole. Enkä muista milloin olisin vapaaehtoisesti ja hyvillä mielin vain seisoskellut ja antanut lumen sataa päälleni.

Sytytän paljon kynttilöitä saunamökkiin ja terassille. Puksipuu näyttää hyvältä värikkäiden kynttilälyhtyjen keskellä. Alan lämmittää saunaa. Puukoppa on täynnä toinen toistaan täydellisempiä koivuklapeja, tiiviitä ja painavia ja valkokylkisiä ja myös tuohta on vaikka kuinka paljon. Saan mahtavan tulen, kiuas naksuu tutusti, sauna lämpiää ja kaikki on aivan täydellistä. Tiskaan tiskit vadissa. Mies kuuntelee pikkuisesta patteriradiosta jääkiekon SM-liigaa. Hänkin on hyvällä tuulella, sillä Kärpät voittaa, eikä haittaa vaikka pitkäveto menee pieleen.

john denver annie's song:http://www.youtube.com/watch?v=3091MHksLM4&feature=related