Isä ja äiti ovat mökillä ensimmäistä kertaa yötä talven jälkeen. Yleensä soittelemme noin kerran viikossa. Nyt keksin asiaa keskimäärin kuusi kertaa päivässä. Kysyn miltä siinä ja siinä kukkapenkissä näyttää ja onko nurmikko kuivaa vai märkää vai siltä väliltä ja mitä lintuja pihassa on näkynyt ja muuta tärkeää ja kun äiti sanoo, että ”kyllä täältä jotain on nousemassa” hiillyn ja patistan häntä kertomaan kunnolla, mutta äiti ei ehdi, sillä he ovat isän kanssa saunamökissä katsomassa "Pitkäjärveläisiä" ja ryystämässä kahvia. Ja lämmittämässä saunaa. Olen aivan kateellinen. Varsinkin, kun olen lukenut viime aikoina runsaasti Kaarina Davisin kirjaa ”Irti oravanpyörästä” jossa hän jättää kevytmielisen ja epäekologisen kaupunkielämän taakseen ja muuttaa Hämeenkyröön ja ryhtyy elämään omavaraisesti. Siitä tuli radio-ohjelmakin hiljattain ja kuuntelin sen Yleareenasta neljä kertaa. Sitten sanoin miehelle, että eikös ole paradoksaalista tämäkin, että minun pitää levottomuuksissani muuttaa Helsingin keskustaan vain huomatakseni, etten kaipaa täältä mitään , hah hah, ja että pakkaapas muuten kimpsusi, me muutamme nyt maalle viljelemään perunaa. Mies sanoi, että äläpäs hoppuile ja että lukukausihan on vielä kesken ja entäs sinun hieno valmentajanurasi ja minä kysyin, että koskas sinusta on tuollainen konservatiivi tullut.
Sitten alan suunnitella mitä alan viljellä kukkieni lisäksi, jotta tulemme toimeen. Sipulia ainakin. Haluan olla omavarainen sipulin suhteen. Mitä se tarkoittaa käytännössä? Paljonko me syömme sipulia noin ylipäätään? Kumpikin pitää siitä ja lisää sitä miltei kaikkeen ja usein keittiöstä kuuluu että ”eikö meillä muka ole yhtään sipulia?”. Kun mietin itseäni kaupassa ostamassa sipulia, ostan yleensä kerralla neljä tai viisi. Jos kumpikin söisi viikossa viisi sipulia, se tekisi yhteensä 520 sipulia vuodessa. Mutta missä niitä voisi säilyttää? Ei jääkaapin vihanneslokerossa ainakaan. Sitä paitsi emme me mitenkään syö kymmentä sipulia viikossa. Päätän, että jatkossa, maalla asuessamme syömme viisi sipulia viikossa. Se tietää sitä, että minun pitää istuttaa 260 pikkusipulia. Tai sanotaan nyt 270, että on vähän mätänemis- ja vierasvaraa.
Ja sitten perunaa. Peruna on kuulemma hauska ja helppo kasvatettava. Ja salaattia ja porkkanoita. Niissä on kyllä oltava joku niksi, sillä aiemmat yritykseni ovat jääneet isoimmillaan pikkusormeni kokoisiksi. Marjoja ja sieniä saamme metsästä ja nokkosta tietysti keräämme talteen kaiken sen, mitä omalta (ja naapurin) tontilta irtoaa. Mansikoita, joista sanon kaikille omahyväisesti, että ”kaupungissa asuessani en edes tiennyt miltä aito luomumansikka voi maistua!”. Ja tyrniä! Ja gojimarjoja! Ja kesäkurpitsaa ja kyssäkaalia!
Mutta kuten sanottua, lukukausi on vielä kesken. Annan teineille isohkon kirjoitustehtävän , varmistan että kaikki tietävät mitä kuuluu tehdä ja sanon, että hyvä, tehkääpäs tätä nyt sen aikaa kun minä menen käymään vähän tuolla…Sitten livahdan työharjoittelussa olevien hoitolinjalaisten luokkaan, liu’utan stetoskoopin ulos rasiastaan, painan sen rinnalleni ja istun kuuntelemassa, kuinka sydämeni lyö. Sitten palautan stetoskoopin paikoilleen, menen takaisin luokkaan ja kysyn, että ”Jaaha, jokos täällä aletaan olla valmiita?”
Van Morrison: In the garden:http://www.youtube.com/watch?v=YeuyoyMIF0Q
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti