Mielipuolinen salaattipöytä

Olen parina viikkona hyödyntänyt VR:n hintarysähdystarjousta, jolla on päässyt matkustamaan Helsingin ja Turun väliä 9 eurolla. Koska tarjous on koskenut vain tiettyjä vuoroja, minulle on jäänyt puolitoista tuntia bussin ja junan väliin luppoaikaa Turussa. Eilen käytin sen tallustelemalla vähäsen pitkin Memory Lanea. Itse asiassa minulla oli alustavasti muita suunnitelmia. Bussissa jo tuumin, että Turusta voi olla montaa mieltä, mutta upean kirjaston he ovat totta vie saaneet aikaiseksi ja ajattelin käydä siellä, varsinkin kun näin jostain mainoksen siellä olevasta lintuaiheisesta valokuvanäyttelystäkin. Mutta kirjasto olikin kiinni jonkin järjestelmäuudistuksen takia, joten jatkoin matkaani ja ihmettelin, että maailmassa on  olemassa ihmisiä, jotka ovat joskus päättäneet, että ”Hei, minä haluan myydä laukkuja!” ja sitten he laittavat liikkeen pystyyn Eerikinkadulle eivätkä koskaan muuta mieltään tai piinaa kumppaneitaan ehdottamalla yhtenä päivänä, että mitä jos muutetaan Karjaalle ja seuraavana, että vai pitäisikö sittenkin lähteä Uuteen Seelantiin, vaan pysyvät alkuperäisessä suunnitelmassaan ja myyvät laukkuja samassa paikassa vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen.

En ole  kaivannut Turusta mitään yksittäistä paikkaa, mutta jokin minussa läikähti, kun kuljin tuttujen paikkojen ohi. Ja koskettavinta oli, että aloin tuntea lämpöä ja hellyyttä sitä naista kohtaan, joka Turussa asuessani olin. Cosmic Comic cafe oli ensimmäinen paikka, jonne menin yksin avioeroni jälkeen ja jossa käytiin monesti  myös ystävättären kanssa. Ja sitten oli Koulu ja Apteekki, jossa oli aina ihan kauhea ryysis, tupakansavu ja meteli. Kuljin Forumin kauppakeskuksen läpi ja luin taas kaiken ihan väärin. Luin, että kauneushoitolassa myydään ”kuolleen miehen kosmetiikkaa” ja ajattelin että yök, kuka ostaa, mutta tarkemmin katsottuna se olikin ”Kuolleenmeren kosmetiikkaa”. Sitten näin viihtyisän näköisen ruokapaikan, jonka ulkopuolella olevassa taulussa mainostettiin, että heillä on ”mielipuolinen salaattipöytä” ja ajattelin, että ai siellä ollaan vähän vitsikkäitä ja suuruudenhullujakin, mutta sekin laimeni tarkemmin katsoessa ”monipuoliseksi salaattipöydäksi”. Kävin katsomassa paikkaa, jossa sijaitsi puinen, keltainen purkukuntoinen talo, johon muutin eroni jälkeen ja jonka päätyyn raivasin pienen kukkapenkin johon istutin orvokkeja ja samettiruusuja ja jonka kivirappusilla istuin kesäaamuisin vuodattamassa lohduttomana kyyneliä aamupuurooni tai vaihtoehtoisesti kahvimuki kourassa onnellisessa vapauden huumassa hymisten. Välillä hain jonkin ihanan leivonnaisen viereisestä Naantalin Aurinkoisen myymälästä.  Aika usein, itse asiassa. Minulla oli sohvassani/sängyssäni 3 untuvapeittoa, kymmenkunta tyynyä ja lämpöpatja. Se oli mainio paikka pesiä ja sukia höyheniäni, kunnes olin taas kyllin vahva jatkamaan eteenpäin. Siihen aikaan talon edessä olevassa talossa oli Sammakon kirjakauppa, enää ei näköjään ole. Ramppasin Stockmannilla hakemassa yhden hengen aterioitani ja himoitsemassa milloin mitäkin tuotetta, ikään kuin maailmassa ei parempaa paikkaa olisi olemassakaan, vaikka näin jälkikäteen ajateltuna senkin ajan olisi voinut viettää oikeasti kivoissa paikoissa, kuten Ruissalossa tai maauimalassa tai torilla, jossa kyllä itse asiassa vietinkin paljon aikaa ja ostin luumuja ja aprikooseja ja paprikoita ja omenoita ja liljoja, jotka tuoksuivat pikku kodissani niin voimakkaasti, että jouduin siirtämään ne ulos.  Ja törsäsin rahani Anttilan cd-levyihin ja elokuviin ja luin, luin ja luin ja välillä kävin pikku kotini vinolle lattialle makaamaan ja murehdin, että elämästäni ei tule koskaan yhtään mitään. Ja tajuan, että olen ollut tosi jumissa, sillä muistan ajatelleeni usein, että en jaksa kävellä kirjastoon asti, vaikka sinnehän oli vain viiden minuutin matka! Vähän matkan päässä lähellä rautatieasemaa sijaitsi silloin ja sijaitsee näköjään edelleen vaatemyymälä, joka lupaa  valtavissa ikkunaplakaateissaan tosi paksukaisille sopivia ”XXXXXXXXXXXXXXL”-koon vaatteita ja aina ohikulkiessani olen miettinyt, että sen malliston minä haluaisin nähdä, mutta en koskaan mennyt sisään ja pyytänyt saada nähdä heidän jättimallistoaan, enkä mennyt eilenkään. Sen sijaan ostin Anttilasta mustajuuren ja härkäpavun siemeniä ja ripsivärin ja kävin Hansakorttelissa, jonka edustalla notkui tuttuun tapaan nuorisoa, ja he näyttivät ihan samoilta kuin ennenkin, mutta silloisten teinien täytyy olla jo aikuisia, joten nämä ovat uutta polvea. Ja sen vanhan puutalon kohdalla on nykyään uusi kerrostalo.

Chisu: Kohtalon oma:http://www.youtube.com/watch?v=qH7qzBvHFic&feature=related