Miehen siskon perheellä on vieraiden kannalta ikävä traditio. Heidän omasta mielestään se on huippuhauska. Joka lauantai he kerääntyvät radion ääreen kuuntelemaan Lauantain toivotut-ohjelmaa ja arvuuttelemaan musiikkikappaleita. Pisteitä voi saada tietämällä (= arvaamalla) säveltäjän, sanoittajan, kappaleen nimen, esittäjän tai levytysvuoden ja jokaisesta pisteestä kilpaillaan verisesti. Joku yrittää aina tuurilla: ”Sanat Sauvo Puhtila, eli Saukki” ja miehen siskon mies yrittää aina hämätä kanssakilpailijoita sanomalla kesken esityksen, että ”Kylläpä Tapani Kansa laulaa kauniisti...” ja kerran jopa lensin siihen lankaan ja luulin laulajaa Tapani Kansaksi vaikka se oli Elvis. Miehen siskon poika taas yrittää kahmia osapisteitä tarjoamalla sellaisia esiintyjiä kuin ”kaupunginorkesteri” tai ”filharmonikot”. Ulkopuoliselle koko touhu on aivan sietämätöntä, mutta jos on erehtynyt kylään lauantaina tiettyyn aikaan, pakotietä ei ole, vaan leikkiin on pakko osallistua. (Mutta kun vieras (= minä) sitten tietää jotain, vastausta ei jonkun ihme sääntöpykälän vuoksi hyväksytäkään). Se on saanut minut inhoamaan visailua entistäkin enemmän. Siinä tuntee itsensä niin voimattomaksi. Viimeksi paljastui, että tätä kiirastulimaista huvittelumuotoa harrastetaan jo kolmannessa polvessa; sitä ovat aikoinaan leikkineet jo miehen siskon miehen edesmenneet vanhemmat.
Minä yritän kärvistellä parhaan taitoni mukaan ja yleensä käytän huippuunsa hiottua visualisointikykyäni ja kuvittelen itseni kauas, kauas pois, mutta toisaalta ahdistuksestani kielii jotain se, että käteni käy erilaisilla naksu- ja pähkinäkupeilla aivan liian tiheään. Jossain vaiheessa ohjelma sitten loppuu, ja ennen aina ehdin huokaista helpotuksesta että ihanaa, nyt voidaan taas olla normaalisti, mutta sitten opin, että siitä se huuto, mellastus ja pisteistä ja säännöistä riitely vasta alkavatkin.
Mutta eilen tuli televisiosta Titanic. Leonardo di Caprio ja Kate Winslet ovat siinä ihania ja kun Leonardo/Jack kutsutaan hienoille päivällisille ykkösluokkaan, hän sanoo että pitää elää niin, että jokaisella päivällä on merkitystä. Otin siitä heti onkeeni. Jack ei olisi istunut päivätolkulla valittamassa, että on kylmä ja että laventeli itää huonosti ja K-kaupasta on taas munat lopussa. Hän piirsi ja eli rohkeasti ja tanssi hurjasti irlantilaisia kansantansseja ja iski sen tytön jonka halusi. Ja sitten hän kuoli. Mutta kumminkin. Uusi motto: To make every day count! Muita kuulumisia: Mies osti eilen elämänsä ensimmäisen kolesteria alentavan Becel-levitepaketin. Minä aion hakea Hietsusta kourallisen hiekkaa ja sekoittaa sen multaan johon kylvän mansikansiemenet, kunhan kuu on otollisessa vaiheessa.
Elvis, Kentucky Rain:http://www.youtube.com/watch?v=8GC_WN_10NM&feature=related
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti