Ylen hirveää

 Osoittaakseni, että olen edes jotenkin ajan hermolla ja tietoinen paheksunnasta, jota Yle on saanut osakseen jostain epäonnistuneesta tanssiohjelmahankinnastaan, minäkin haluan työntää lusikkani soppaan ja sanoa pari valittua sanaa. Minulle on jokseenkin yhdentekevää, mitä ohjelmia televisiosta tulee, kunhan Eduskunnan kyselytuntiin, Avaraan luontoon ja Agatha Christie-filmatisointeihin ei kajota. Mutta on kaksi asiaa, joiden yli en pääse ollenkaan. Toinen on se, että suloisen sympaattinen ensi-iltaleffoja perjantain aamuteeveessä ruotinut parivaljakko Tarmo Poussu ja Satu Linnapuomi vaihdettiin siihen yhteen tyyppiin, joka on selvästi aivan liian rakastunut omiin mielipiteisiinsä ja ääneensä.  Toinen puistattava Ylen uudistus on se, että aamuteeveen uutistenlukijat on pantu lukemaan urheilu-uutisia.  On silkkaa kärsimystä katsella ja kuunnella, kun sievä ja hienostunut Tuulia Thynell joutuu silkkipaidassaan kertomaan  mikä NHL-joukkue kulloinkin on ”kukistanut” kenetkin. Olen puhunut. Toivottavasti Ylellä ymmärtävät nyt hävetä. 

Vaikka itse asiassa juuri tänään Yle yllätti minut iloisesti lähettämällä mainion koko perheen elokuvan ”Nim ja salainen saari”, jossa neuroottinen kirjailija (Jodie Foster) kirjoittaa huimia seikkailuromaaneja, muttei itse uskalla edes poistua asunnostaaan ottaakseen tuntumaa ulkomaailmaan, koska ”maailma ei ole hygieeninen”, mutta joka sitten kuitenkin lähtee auttamaan suurinta faniaan, 11-vuotiasta saarella tiedemiesisänsä kanssa asuvaa Nimiä. Ihana elokuva, menee samaan kategoriaan Greyfriarsin Bobbyn kanssa josta olenkin jo muistaakseni teille kertonut aiemmin.

 

 

 

Muutenkin elämä on mukavaa: luen juoksupalkintokirjaani säännöstellen, koska muuten se loppuisi alle kahdessa tunnissa. Kirja alkaa näillä sanoilla:

”On olemassa viisas sanonta, joka kuuluu näin: todellinen herrasmies ei puhu entisistä naisistaan eikä maksamiensa verojen määrästä. Se on täyttä valetta. Keksin sen juuri äsken. Anteeksi!”

Ja sitten siinä aletaan pikku hiljaa keskittyä juoksuun ja siihen mitä se Haruki Murakamille on merkinnyt ja opettanut. Luen kirjaa uudet juoksuhousut jalassani, jotta voin vain hypätä tossuihin jos iskee yllättävä halu lähteä itsekin kirmailemaan (ei pelkoa lähimpään pariin tuntiin,  uunissa muhii  lohi). Juoksuhousut ovat mahtavat! Niissä on edessä jotain vahviketta, jota luulin ensin  vakiovarusteena kiinni ommelluksi inkontinenssisuojaksi, mutta joka onkin lämpöä varten ja takana ihan vyötärönauhan alla pieni vetoketjulla suljettava tasku, jonne voi kätevästi laittaa...öh...luottokortin? Lisäksi minulla on uusi tekninen paita, jossa on runsaasti erilaisia vyöhykkeitä (tuuletusta, lämmön tasaamista, viilentämistä, kosteudensäätelyä ja  vieläpä kyynärtaivetta ja munuaisia varten). Olen tullut piiiitkän matkan siitä, kun kieltäydyin pukemasta ylleni mitään muuta kuin 100% luonnonkuitua. Väkisinkin tulee mieleen se kun  Brooke Logan silloin Kauniitten ja Rohkeiden alkutaipaleella (jolloin hän vielä oli kemisti) kehitti Forresterin muotitalolle käänteentekevän ”Belief”-kankaan. Ehkäpä se on toiminut paidantekijöidenkin insipiraationa?

The Monkees: Daydream believer:http://www.youtube.com/watch?v=Big69qASiUw&feature=related