Seuraa peuraa

Luovuuskurssilaiseni aina luulevat että hassuttelen, kun tiukkaan heiltä josko he ovat kohdanneet jungilaista synkronisiteettiä sitten viime näkemän, eikä kukaan ikinä tunnusta mitään, sillä he pitävät yhä sitkeästi kiinni siitä käsityksestä, että sitä ei ole olemassakaan muuta kuin minun ja Julia Cameronin päässä. Siksi olenkin niin innoissani kun pääsen kertomaan heille seuraavan jutun, mutta koska en ikinä jaksa pitää hyviä juttuja itselläni pitkään ja luovuuskurssilaiset ovat syyslomalla, te saatte tietää sen jo nyt.

Minä nyt uskon melkein mihin tahansa. Uskon merkkeihin, johdatukseen, siihen, että universumi tahtoo meille hyvää ja voimaeläimiin. Omani on mitä ilmeisimmin peura. Pitkään ajattelin, että haluan jonkun muun, erikoisemman, koska peura on jo niin monella (ajatelkaa nyt vaikka Osmo Rauhalaa tai Harry Potteria), mutta me emme valitse voimaeläintämme, vaan se valitsee meidät.  Voimaeläin johdattaa huomiotamme oikeaan suuntaan ja valaa meihin rohkeutta ja siksikin  olen tosi onnellinen, että ostin viime joulun alennusmyynnistä 70% normaalihintaa halvemmalla kristallein koristellun valopeuran, jonka piilotin työhuoneen tiskipöydän kaapin alahyllylle välttyäkseni miehen ihmettelyltä ja sättimiseltä (koska ostin sen juuri kun meillä oli menossa ankara askeesikausi). Kohta sen voi ottaa esiin ja antaa sen tuoda iloa ja valoa kaamosaikaan.

Mutta nyt kerron, miten peura johti minut punavuorelaiseen lelukauppaan ja sai palaset elämässäni loksahtamaan paikalleen.  Kävelin viime sunnuntaina kotia kohti kauniissa aurinkoisessa säässä ja olin jo miltei perillä, kun huomioni kiinnittyi ihanaan peurakorttiin erään liikkeen ikkunassa. Otin siitä kuvan (yllä), ja kun nostin katseeni, näin ovessa ”palvelukseen halutaan”- lapun. Juuri sellaisen, joita Edinburghissa oli joka toisen kashmiria kaupittelevan liikkeen ikkunassa ja joista kommentoin pikkusiskolle, että miksei meillä ole tuollaisia, kaikki on niin jäykkää ja muodollista. Lappu oli lelukaupan ikkunassa.  Eikä minkä tahansa lelukaupan, vaan sellaisen taianomaisen lelukaupan, joka saa lapset nauramaan ja aikuiset itkemään, koska se on niin ihana.  Enkä tiedä mikä minuun meni, mutta googletin  maanantaina lelukaupan vain saadakseni tietää, että asiakkaatkin pitävät sitä ihanana ja taianomaisena ja soitin sinne  ja liikkeen omistaja pyysi minua käymään ja minä menin.

Ensi töikseen hän halusi esitellä minulle liikkeen varaston ja takahuoneen, jossa hänellä oli kahvinkeitin ja mikro (ja paljon pahvilaatikoissa purkamista  odottavia palapelejä). Sitten hän teki kädellään epämääräisen liikkeen ja sanoi, että tämä on nyt tällainen vähän sokkeloinen. Tyypillinen punavuorelainen kauppa.  Ja minä toistin kuin lumottuna: ”Tämä on punavuorelainen kauppa”.  Sitten hän kysyi minkä ikäinen olen ja paljastui, että olemme prikulleen saman ikäiset. Ja hän kysyi koulutuksestani ja kun kerroin että olen FM, pääaineenani englantilainen filologia, mutta että se ei oikein ole ollut... hän nojautui eteenpäin ja sanoi: ”Minä  tiedän” (tunnelma oli hyvin harry pottermainen) . Sitten hän kertoi omista opinnoistaan lääketieteellisessä ja kiireisistä jakkupukuvuosistaan lääketeollisuuden  palveluksessa ja siitä miten se alkoi ahdistaa ja sitten hän kosketti kevyesti olkavarttani ja sanoi: ”Eikö ole ihanaa päästää irti SIITÄ KAIKESTA?”. Ja me hymyilimme toisillemme täydellisessä salaliittolaismaisessa yhteisymmärryksessä katosta roikkuvien lentoliskojen ja pikkulintujen ja karusellien ja villieläinten keskellä.

Eilen hän soitti ja sanoi, että voin aloittaa ensi viikolla työt kaupassa ja olin ihan että jee, tämä on se puuttuva palanen joka ikään kuin sytyttää valot kotiin. Että kun yhdistetään osa-aikainen opettaja, vapaaehtoistyöntekijä (puolen vuoden koulutus saattohoitajaksi alkaa ensi kuussa), valmentaja ja lelukaupan täti, siitä tulee yksi KOKONAINEN IHMINEN.  Joka juoksee ja kirjoittaa.

Työmatkani lelukauppaan on kuusikymmentä metriä, joka taittuu joutuisasti säässä kuin säässä. Ja meitä on siellä nyt kuulemma kolme: yksi Anna ja kaksi Hannaa.  Se kolmas on kuulemma mikrobiologi. Ja muuten, se peurakortti oli mystisesti hävinnyt siitä ikkunasta viikonlopun aikana.
Gloria Gaynor: I am what I am: http://www.youtube.com/watch?v=d89h5jLF0k0&feature=related