Patologinen flirttailija

Englannin keskustelukurssillani on ihanaa väkeä! Opiskelijoiden keski-ikä on siinä parinkymmenen tietämillä ja kun heitä katsoo, näkee tulevaisuuden vaihteeksi valoisana! He opiskelevat kuka mitäkin; käsikirjoittamista, graafista suunnittelua, urheilu-, kuva- ja lehtijournalismia, taloustieteitä ja sen semmoisia. He ovat iloisia ja välittömiä ja paneutuvat innolla milloin mihinkin aiheeseen. Usein käytän apunani Proust Questionnairea (sekä työssä että vapaalla, kerrankin se nosti ihan tavalliset uuden vuoden bileet aivan Uudelle Tasolle ja keskustelu kävi kuumana, kiintoisana ja syvällisenä aina pikkutunneille saakka).  Tällä kertaa pyydän kurssilaisia miettimään, mitä piirrettä he eniten inhoavat itsessään ja eräs nuori mies nostaa välittömästi kätensä suoraan kohti kattoa (vaikkei kurssillani edes tarvitse viitata) ja haluaa tunnustaa omansa: hän flirttailee töissä.  Sanon, että sehän on vain suloista, että ei kai se nyt mikään inhottava piirre ole, mutta hän parahtaa että ON SE; hän haluaa saada sen loppumaan, mutta ei MAHDA itselleen mitään! Ihan sama onko asiakas mies, nainen, nuori tai vanha, hän aloittaa saman tien aivan armottoman flirttailun! Ja tämän sanottuaan hän painaa häpeissään päänsä pulpetin kantta vasten ja kietoo kätensä päänsä suojaksi.

 

 Haluan heti tietysti tietää, missä hän on töissä (Hesburgerissa) ja härnään, että tämä täytyy nähdä omin silmin ja että aion ehdottomasti tulla vakoilemaan hänen flirttailuaan ja moni muukin haluaa nähdä sen livenä, johon kyseinen nuori mies vaikertaa kättensä suojista, että ”älkää....!” mutta meitä muita ajatus pakonomaisesta flirttailijasta kiehtoo aivan tajuttomasti.  Emme saa aiheesta ollenkaan kylliksemme. Joku kysyy, että onko siitä flirttailusta sitten koitunut jotain haittaa ja nuori mies vastaa (edelleen pää vasten pulpettia), että ”fnnabers”.  Kysymme, että "WHAT...?" jolloin hän nostaa päänsä pulpetista ja toistaa: "phone numbers." Niitä on kuulemma kertynyt jo valtava laatikollinen! Ja hänellä on huono omatunto niistä, koska hän ei edes muista mikä on keneltäkin eikä hän sen puoleen edes aio soittaa kenellekään.

Tapasin äskettäin pitkästä aikaa vanhaa tuttavaa, joka on jokseenkin edellä mainitun tapauksen vastakohta. Hän on vähän kuin se baarimikko siitä ”P.S. Rakastan sinua”- leffasta, joka sanoo kuolleen miehensä muistoksi karaokea laulaneelle Hilary Swankille, että ”Sinä olet kyllä tosi surkea laulaja. Jos minä olisin sinä, olisin aivan nolona”.  "Sinäkin alat jo olla aika vanha", tuttavani ilmoittaa iloisesti heti tapaamisen kärkeen.

Monta vuotta sitten tämä tuttavani neuvoi minua uravalinnassa sanoen, että  ”Sinusta voisi tulla hyvä terapeutti, jos vain saisit tuon pahan luontosi aisoihin.”  Nyt hän sanoi, että ”Vau, sinun täytyy olla todella huono tietotekniikan kanssa, jos et osaa käyttää edes iPodia”. Hän on varoissaan, mutta avoimesti vähän pettynyt ja ihmeissään siitä, ettei ole vieläkin rikkaampi.  (Mitä siihen voi ikuinen pätkätyöläinen sanoa: "Jaa-a, ehkäpä ylläsi leijuu jokin kirous?"). Samaan syssyyn hän ihmettelee miten minä ylipäätään tulen toimeen. Sitten hän surkuttelee, että  hänen parisuhdeviritelmänsä menevät aina myttyyn jolloin minä yritän lohduttaa, että hän ei vain ole vielä kohdannut sitä oikeaa. Hänen tapaamisensa on vähän kuin menisi huvipuiston kummitusjunaan. Sinne menee ihan mielellään, koska tietää kyllä viihtyvänsä hyvin, mutta koko ajan on vähän varuillaan, että kohta tulee jotain kamalaa. Mutta ihan kuin se flirttaileva nuori mies, ei tämäkään kaiketi vain  MAHDA itselleen mitään. Ja siksi hänelle ei koskaan edes suutu.
 

Michael Bublé: Haven't met you yet:http://www.youtube.com/watch?v=gcF9ICgLqi4