Ui!

 

On jännää, miten me toisinaan näymme ikään kuin erilailla ulkomaailmalle. Joskus olemme vahvasti läsnä ja saamme helposti äänemme kuuluviin ja meidät huomioidaan. Joskus olemme aivan altavastaajina. Voin vaikka vannoa, että kerran olen muuttunut jopa täysin näkymättömäksi! Se tapahtui jokunen vuosi sitten. Ensin olin eräällä kurssilla, jossa oli alle kymmenen osallistujaa. Istuin eturivissä. Ohjaaja totesi kaikkien muiden paitsi minun olevan läsnä. Ilmoitin, että olen minä tässä, mutta hän ei kuullut. Sanoin uudestaan kovemmalla äänellä olevani paikalla, jolloin hän hätkähti säikähtäneenä, että mistä sinä siihen tupsahdit, vaikka olin istunut metrin päässä koko ajan! Ja kun miehen piti tulla illalla minua vastaan, hän käveli ohitseni puolen metrin päästä huomaamatta minua ollenkaan!

Eilen meillä oli vieras. Hän kysyi mieheltä, kumpaa muistutan enemmän, isääni vai äitiäni. Mies sanoi, että vaikea sanoa. Molemmat vanhempani ovat niin leppoisia ja rauhallisia. Vieras jatkoi ihmettelemällä, että mistähän minä sitten olen perinyt niin ärhäkän luonteen  ja miehen kanssa he pohdiskelivat pitkään eri vaihtoehtoja ja minä yritin sanoa väliin, että olen tässä näin ja kuulen mitä he juttelevat, mutta he vain jatkoivat kuin ei mitään. Voi olla, että osaan joskus olla ärhäkkä enkä useinkaan jää väittelyissä alakynteen, mutta joskus minunkin eteeni osuu niin kova luu, että oksat pois!

 

 

Tänään kävimme miehen kanssa ravintola Pisellissä tuhlaamassa Offerium-diilimme ja sen jälkeen jatkoimme Eiran rantaan. Pysähdyin rannalle kuvaamaan. Ylläni oli vihreä parkatakki ja vaelluskengät ja kaulaliinani sojotti suoraan sivulle tuulen voimasta. Ajattelin juuri, että nyt on kaivettava tumput ja pipot esiin ja siirryttävä pukeutumisessa lämpimämmälle linjalle, kun takaani kuului huuto: "Sinä siinä!". Käännyin katsomaan ja näin vähän iäkkäämmän rouvan hinkaamassa itseään kuivaksi karhealla pyyhkeellä. En ollut ihan varma, oliko rouva huutanut minulle, joten katsoin häntä vähän kysyvän näköisenä jolloin rouva alkoi puhua. Tai oikeammin käskeä. Hänellä oli selvä missio: saada minut mereen.

"Tämä on hyvä ranta", hän aloitti. "Siivoamme tätä ahkerasti ja vesi on puhdasta. Sen tietää siitä, että täällä kasvaa rakkolevää. Eräskin mies sanoi, että tämä on suorastaan Helsingin käyntikortti!" Nyökyttelin vähän ja hän jatkoi. "Sinunkin kannattaa uida täällä. Vaatteiden kanssa on tietysti pientä vekslausta, kun ei ole pukukoppia, mutta panet päälle jonkun anorakin, tuo mikä sinulla nyt on kelpaa. Ja saappaat on hyvä olla kanssa. Pyyhkeen jätät tähän (hän osoitti sormellaan rantaviivaa), ei sitä siitä kukaan vie. Veteen menet tästä näin (hän osoitti kädellään suoraan eteenpäin), voit juosta jos haluat, mutta kahden metrin päästä tulee äkkisyvä. Tuoltakin voit mennä (hän osoitti kauemmas pitkän betonilaiturin päähän), mutta siellä ei sitten ole pohjaa ollenkaan."

"Paljonkohan…" yritin sanoa väliin, mutta hän ei jaksanut kuunnella kysymystäni edes loppuun. "Kaksitoista astetta, eli ihan lämmintä vielä. Naapurini käyvät uimassa vielä uudenvuodenpäivänäkin!" Sitten hän kuivasi itsensä valmiiksi riuskoin ottein ja nyökytteli pontevasti sen näköisenä että mene jo hakemaan niitä uimakamppeitasi äläkä siinä seisoa tönötä. Ja minä olin ihan pyörryksissä, että mikähän minuun iski. Mutta nyt on kieltämättä kauhea hinku uimaan!

Mika: Grace Kelly: http://www.youtube.com/watch?v=QGi5BE63rU0