Pääsin eilen hankeen, kuten sisäinen lapseni halusi! Sitä edelsi tietysti junamatka (jolloin jouduin jännittämään onnistuuko kiperä vaihto. Viimeksi ei onnistunut; tuloksena taksikyytiä 175 euron arvosta, onneksi VR:n piikkiin), ja kun se sitten onnistui (vaihtoyhteys suostui odottamaan ne 12 minuuttia jotka Helsingin juna oli myöhässä) oli vielä edessä matkan paras osuus: 6km kävelyä kahdenkymmenen asteen pakkasessa läpi uinuvan pikkukaupungin, jossa on joskus tullut oikein asuttuakin. Enkä pelleile enkä ole marttyyri, oikeasti se pitkä rauhallinen kävely on parasta. Jos ei olisi, ottaisin tietysti taksin. Isossa kaupungissa on omat hyvät puolensa. Menet minne vain (tanssimaan yökerhoon keskellä viikkoa, kävelet kaupungin halki ennen aamukuutta ehtiäksesi varhaiseen junaan, museoon keskellä päivää jne. voit aina lohduttautua ajatuksella, että ”No, enpä ole ainoa”, sillä aina löytyy joku joka tekee samaa. Pikkukaupungissa tunnet oikeasti olevasi ainoana liikkeellä, mutta nykyään, kun elämäni on pääsääntöisesti muualla, se ei haittaa, vaan tuntuu eksoottiselta. Aika pysähtyy.
Tehdessäni yksinäistä taivaltani katselen kaupunkia (sillä tämäkin ON kaupunki!) ikään kuin tuorein silmin. Mitä täältä voi ostaa? Eri kokoisia peilejä, keraamisia pieniä hevosia, kultakäätyjä (näyttävät samoilta kuin reilut 20 vuotta sitten samassa ikkunassa näkemäni, mutta saatan tietysti olla väärässä), ruumisarkun, ketjumyymälän muotivaatteita, urheilullisen pipon, joka maksaa 99 euroa, valokuvamukin ja huonekaluja. Mitä täällä voi tehdä? No, pikkupubissa näyttää olevan luvassa livejalkapalloa, ainokaisessa elokuvateatterissa näytetään Saapasjalkakissaa, lyhtypylväisiin kiinnitetyt kyltit lupaavat tuoda näytteille ”Matelijoita ja muita Kummajaisia”, mutta vasta viikon päästä ja sitten, yhtäkkiä vanhan puutalon ikkunoista kajastaa valoa ja yksinäinen koiranulkoiluttaja seisoo katselemassa haikeana sisälle taloon ja kun pääsen kohdalle, näen että sisällä käy aikamoinen kuhina ja ihmiset tanssivat hiki hatussa hymy huulilla ja pyörähtelevät ja hiovat kuvioitaan; työväentalolla on meneillään tanssikurssi! Ja se on näköjään huippusuosittu!
Teen edelleen hiljaista taivaltani pakkasessa valkeiksi huurtuneiden puiden reunustamaa tietä ja aikuinen minussa pohdiskelee kaikkea tärkeää ja vakavaa, kuten sitä oliko sittenkin virhe hankkia yhteiseksi ystävänpäivälahjaksi Stockmannilta se Hello Kitty-ilmankostutin, vaikka se olikin 60% alennuksessa ja näin ollen hyvin edullinen, mutta se vie kuitenkin tilaa mutta taas toisaalta miehen nokka on ollut ärtynyt ja ruvella kuivasta sisäilmasta jo monta viikkoa ja jos kostuttimeen voi lorauttaa veden sekaan esimerkiksi erilaisia aromaattisia öljyjä, niin sen hankinta on ollut silkkaa neroutta, mutta sitä ei voi vielä tietää. Esteetikko minussa ihastelee kimmeltävää hankea ja kirkasta kuuta ja tähtiä ja tummansinistä, oikeastaan mustaa taivasta ja huuruavaa hengitystä ja kengänpohjien jättämiä täydellisiä kuvioita lumessa ja lapsi odottaa jo kieli pitkällä pääsevänsä kierimään lumeen ja sen jälkeen juomaan kuumaa kaakaota ja syömään hapankorppuja. Ja kun pääsen perille koululle, aikuinen hakee ensi töikseen päivän Hesarin, vie tavarat sisään, ottaa kännykän pois taskusta ja korun kaulasta, esteetikko katsoo peilistä, että pipo on hyvin ja sitten lapsi pääsee viimein hankeen! Ja se on ihanaa, ehdottomasti kaiken odottelun arvoista! Lapsi tekee ison enkelin (jonka esteetikkokin hyväksyy myöhemmin jälkeä tarkastellessaan mukisematta) ja tuntee lumen heikon, mutta selkeästi tunnistettavan tuoksun ja aikuinen ja esteetikko katselevat tähtitaivasta ja aikuinen tuskailee että mikä siinä on, ettei ikinä onnistu tunnistamaan tähtikuvioita (paitsi Otavan ja Orionin vyön) vaikka tuijottaa niitä vuodesta toiseen ja tuskailee, että mikä se nyt olikaan tuo punainen planeetta, Mars vai Venus ja toisaalta panee tyytyväisenä merkille miten hyvin hanki myötäilee kehoa, tukee oikein mukavasti alaselkää. Ja mieleen tulee se kohtaus elokuvasta Säädyllinen murhenäytelmä, jossa Kyllikki Forsellin esittämä Olavi Paavolaisen ("Arthur" siinä elokuvassa) seniili äiti lähtee yöllä yöpaitasillaan harhailemaan pakkaseen ja löytyy aamulla kuolleena hangesta ja se kohtaus on aina ahdistanut minua mutta nyt ei yhtäkkiä ahdistakaan (toisaalta; minulla on untuvakamppeet, olen hangessa omasta tahdostani, en ole kuollut enkä ainakaan vielä seniili). Ja sitten koko konkkaronkka menee sisälle, aikuinen ripustaa housut kuivumaan, lapsi saa kaakaonsa ja hapankorppunsa, aikuinen Hesarinsa ja A-studionsa ja esteetikko huutaa vielä väliin, että kynttilä pitää muistaa sytyttää ja hapankorppujen alle laittaa servietti. Ja aika pian kaikki väsähtävät ja menevät yhteistuumin ja sulassa sovussa nukkumaan.
Aki Sirkesalo ja Lisa Nilsson: Mysteriet:http://www.youtube.com/watch?v=CcbiZRMSLYc
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti