Mitä tänään syötäisiin?

No, paastoajalle kysymykseen on helppo vastata: ei mitään. Mutta paasto onkin mitä otollisinta aikaa ravita sieluaan  ja mieltään . Eilen kävin Ateneumissa katsomassa Carl Larssonin ”Hyvän elämän jäljillä”-näyttelyn, ja heti tuli ikävä kesää ja mökkiä ja kukkia ja lukutuokioita mökin päädyssä villiomenapuun alla viltillä, mukillinen kahvia tai teetä mukana. Ja heti teki myös mieli kaivaa vesivärit esiin ja antaa palaa à la Larsson (noh, ehkä taso ei yltäisi aivan samaan, mutta tärkeintähän on se luomisen ja tekemisen ilo). Olin taas innoissani taiteesta ja erityisen innoissani siitä, että samassa näyttelyssä, samassa tahdissa sitä kulki ihana ihana ihana Tuulaliina Varis, ja yhdessä vaiheessa katsellessamme Kurpitsa-aiheista maalausta mieleni teki painaa pääni hänen olkapäälleen ja hakea lohtua.... En ole erityisesti lohdutuksen tarpeessa, mieleni on valoisa ja pirteä ja paasto sujuu hyvin, mutta Tuulaliina edustaa minulle vakautta ja aikuisuutta ja avarakatseisuutta ja jos minä joskus olisin lohdun tarpeessa, haluaisin ehdottomasti että Tuulaliina olisi jossain lähistöllä.  Kuljen tosi usein Ateneumin ohi ja joka kerta ajattelen että tuolla pitäisi taas käydä. No, eilen sain aikaiseksi hankkia vuosikortin, jolla pääsee rajoituksetta vuoden ajan Ateneumiin, Kiasmaan ja Sinebrychoffin  taidemuseoon. Teille, arvoisa rouva OAJ:n jäsen vain ja ainoastaan 14 euroa! Nyt toteutuu se, mistä olen haaveillut jo pitkään, eli että voin piipahtaa Ateneumissa katsomassa vaikka vain paria kolmea taulua kerrallaan näännyttämättä itseäni taiteen  yliannostuksella tai sitten voin käydä Kiasmassa repimättä pelihousujani ja kiukuttelematta että pitääkö tästä maksaakin, vaikka minulle näytettäisiin taas videotaideteosta, jossa nainen rimpuilee mustissa kuminauhoissa kaksi tuntia tai pissaa pullossa tai taulua, joka ei esitä mitään vaan on vain keltainen levy ihan kuin joku Ikeasta ostettu pöytälevy. Tai voin käydä leikkimässä niin usein kuin haluan Sinebrychoffin museossa, että olen leikisti joku historiallinen henkilö, joka asuu siellä.

Eilinen taidetuokioni päättyi museon kahvilaan, jossa join pullollisen kivennäisvettä (paastotessakin voi tulla hirveä jano, mikä on ollut minulle pieni yllätys) ja tein lompakossani vuosikausia viruneen stressitestin (italialaisesta BeneFit lehdestä saatu paperiläpyskä ”Stress Control Card”, jonka keskellä on ympyrä, johon pitää painaa peukalolla 10 sekunnin ajan). Painalluksen myötä ympyrän väri vaihtuu joko mustaksi (stressato), punaiseksi (teso), vihreäksi (calmo) tai siniseksi (rilassato). Olin pettynyt yltäessäni vain "calmoon", vaikka olin omasta mielestäni äärimmäisen rilassata. No, ehkä se johtuu tästä paastosta, kortti nimittäin mittaa myös verenkiertoa, ja kun äsken tein testin uudestaan, sain tulokseksi ”stressato”, mikä ei ollenkaan pidä paikkaansa, mutta toisaalta sormeni ovat kyllä kuin jääkalikat, jolloin kortti tulkitsi verenkiertoni ”scarsaksi" ja veti siitä tietyt johtopäätökset.

Jääkalikoista taas tuli mieleeni mainita, että kirjoitan tätä SATIMESTA! Etuovemme Fredrikinkadulla on eristetty puomein ja nauhoin katolta uhkaavasti roikkuvan lumen vuoksi ja eilen kun tulin illalla kotiin, ratikka jätti minut kolmisenkymmentä metriä totuttua taaemmas, sillä pysäkkiä oli lumen vuoksi jouduttu siirtämään ja jouduin loikkaamaan suoraan puolimetriseen lumipöykkyyn! Ja sen jälkeen kömpimään niiden kulkuesteiden yli ovelle koko ajan peläten, että kohta jysähtää. Täällä saa kyllä nyt olla oikeasti tosi varuillaan. Kun menin eilen Ateneumista Tarjoustaloon ostamaan multaa herneerversoviljelmääni varten, kuulin miten nuori poika selitti äidilleen itku kurkussa miten oli osunut ensimmäisenä paikalle , kun joku täti oli saanut katolta putoavan lumimällin päähänsä ja miten hän oli hätääntynyt, kun tädin päästä oli tullut niin paljon verta. Eikä äiti osannut sanoa siihen muuta, kuin että ”päästä usein tulee”. Mutta päivä on taas mitä ihanin ja paastoon kuuluu kävely ja ulkoilma, ja nyt on hiihtoloma ja kaikkea, joten aion ottaa pitkästä aikaa kamerani ja kävellä Talvipuutarhaan, jonka aukeamista olen odottanut kieli pitkällä. Siellä on kultakaloja ja karppeja, joita mies rakastaa yli kaiken ja saa haistella multaa ja kosteaa ilmaa ja on kauneutta, jota minä rakastan yli kaiken.  Oikein täyttävää ja soveliasta hengenravintoa siis. Koen hyvinkin olevani tässä larssonmaisen Hyvän Elämän jäljillä!

Sophien B. Hawkins: As I lay me down: http://www.youtube.com/watch?v=vpTYnk8x6uU&feature=related