Olen kotona taas ja kohta lähdössä töihin. Haluan vain jakaa pikku pyrähdykseni annin näin tuoreeltaan. Pienikin pyrähdys voi nimittäin tarjota paljon. (Mutta miehelle tiedoksi: se EI tarkoita sitä, että voimme unohtaa Suuren Matkani tai korvata sen kymmenellä Tukholmanristeilyllä, ettäs tiedät. Ja jotta pääset jyvälle mitä ehkä kaipaan, katso YleAreenasta Kiehtovan maailman ne jaksot joissa ihana ihana ihana Joanna Lumley matkustaaa tuhansia kilometrejä löytääkseen Niilin lähteen ja näkee siinä sivussa kaikkea upeaa ja epätavallista, kuten kenkänokkalinnun ja pääsee istumaan savukylpyyn, jonka tarkoitus on saada hänen ihonsa tuoksumaan huumaavan hyvältä. Mutta ei se ole mikään hienostelumatka; ihana ihana ihana Joanna joutuu tekemään iltapesunsa inhottavassa yleisövessassa ja nukkumaan taivasalla laivan kannella muiden seassa.) Mutta nyt eksyin pahasti aiheesta, joka on siis Tukholma. Olin tällä kertaa matkassa ilman miestä ja tajusin, miten ihanaa on välillä saada olla puhumatta yhtään mitään kenellekään. Ystävätärkin oli estynyt tapaamasta minua, joten sain olla aivan omissa mietteissäni. Sonnustauduin pyjamaan jo ennen iltakahdeksaa ja tein oloni mukavaksi ja lueskelin kirjaa ja tuijottelin kuuta, joka valaisi aivan uskomattoman kirkkaasti (ja paistoi suoraan sänkyyni).
Aamulla söin meriaamiaisen, kuten aina, eli uskomattoman paljon kaikkea mahdollista: jyväsämpylöitä, joiden päälle laitoin salaattia, lohta, suolakurkkua, paprikaa ja tomaattia. Luonnonjogurttia, jonka päälle kauhoin marjoja, pähkinöitä, auringonkukansieniä ja leseitä. Vesimelonia ja verigreippiä. Kahvia ja mehua ja vettä. Rakastan meriaamiaista ja hotelliaamiaisia. Pystyn syömään uskomattomia määriä (mikä ei ehkä ole paras mahdollinen ylpeilyn aihe) ja rakentamaan esteettisesti upeita konstellaatioita lautaselleni. Sitten lähdin liikenteeseen. Ei koskaan typerässä jonossa muiden risteilijöiden kanssa veden viertä Gamla Staniin, vaan mäkeä ylös ja suoraan Södermalmin sykkeeseen. Sitten Stockholms Stadsmissionille kirjaostoksille (ennätyshyvä saalis: Mia Törnblomin ”Mera Självkänsla”, Susanna ja Martin Ehdinin ”HQ den mänskliga helhetssynen” ja vielä kyytipojaksi Martina Haagin ”Martina-koden” ja Fay Weldonin ”En styvmors dagbok”, silkkaa onnea! Nämä kaikki yhteensä 80 kruunulla. Ja sitten vanhaan kaupunkiin nautiskelemaan ja leikkimään historiallisia päänsisäisiä leikkejä joissa kaikissa näyttelen itse mitä hienoimpia ja jännittävimpiä ja traagisimpia ja mullistavimpia rooleja. Ja sitten Strömbronia pitkin Kungsträdgårdeniin jossa sain katsella miten pienet tukholmalaiskoululaiset luistelivat innoissaan ja punaposkisina Kylie Minoguen musiikiin tahdissa. Siitä päättäväisesti NK:lle (jonka yleensä kierrän kaukaa, mutta nyt oli se lahjakortti törsättävä). Minä en ole mitenkään kotonani NK:lla, mutta jotain piti ostaa. Eikä mitä tahansa sukkia tai kalsareita, vaan jotain joka liittyisi jotenkin lahjan antajaan tai edustaisi jotain sellaista mitä hän ehkä olisi voinut antaa myös. Päädyin ihanaan, satumaisen kauniiseen muistikirjaan jossa on kullanvärinen selkämys, farkunsiniset vähän hohtavat kannet joihin on painettu kohokirjaimilla William Wordsworthin tekstiä, aion ottaa sen mukaani lauantain ”Iloa ja rauhaa” –päivään Paavalinkirkkoon, jossa on luvassa yhdessäoloa ja hiljentymistä taiteen ja kirjoittamisen ääressä. Eikö kuulostakin ihanalta? Ja minulla on sinne niin ihanat kirjoitusvälineet, ettei kellään (ei sillä että kyseessä olisi mikään kilpailu....). Toivottavasti kirjaan kertyvät ajatukset yltävät lähellekään sen ulkoisia ulottuvuuksia. Sitten ostin vielä ihania kirjesettejä, joiden kirjekuoret on vuorattu ylellisesti vihreällä ja pinkillä silkkipaperilla.
Kun kävelin vanhassa kaupungissa panin merkille tiedotteen, jossa luki että ”Rakkaat ystävät. On kovin ikävää joutua joka aamu töihin tullessaan siivoamaan ensi töikseen koirienne jätöksiä. Jos olette unohtaneet ottaa kakkapussin mukaanne, löydätte niitä tuosta sähkökaapista” ja ajattelin, että tuohtuneinkin ruotsalainen on kiltimpi kuin minä parhaanakaan päivänäni ja silloin oli lounasaika ja katselin, miten kuppiloissa ruotsalaiset söivät terveellisiä lounaitaan ja rupattelivat rakentavasti ja ystävällisessä hengessä toistensa kanssa ja ajattelin, että on meissä kyllä eroa (mutta sitten kuulin kun mäyräkoiraa ulkoiluttava nainen raivostui kun vanha pappa meinasi kompastua hänen koiraansa ja kiljui papan perään että ”idiootti!” ja ajattelin että toisaalta ei kyllä niin kauheasti. )
Sitten menin takaisin Södermalmille ja leikin tavanomaiset leikkini että asun siellä ja tein muodon vuoksi pikku ostoksia paikallisessa ruokakaupassa (Ramlösaa ja banaani) ja sitten ajattelin mennä hetkeksi istumaan kirkkoon (yritän aika usein käydä kirkossa ”hiljentymässä” ja yhtä usein yritykseni sabotoidaan, siinä on pakko piillä jotain syvää symboliikkaa). Menin Maria Magdalenan kirkkoon aikomuksenani tosiaan istua hetki hiljaisuudessa ja rauhassa, mutta avatessani oven meteli kuului kirkon alttarilta ulko-ovelle asti. Siellä oli meneillään jokin muskarin tapainen juttu ja alttaritasanteella istui vanhempia lapsineen (huomattava osuus oli nuoria isiä trendikkäissä vaatteissaan ja silmälaseissaan) laulamassa hämähämähäkkiä ja jotain leipurilaulua ja sellaista laulua, jossa kaikkien mukana olevien lasten nimet mainittiin vuorollaan ja ihasteltiin miten mukavaa on kun juuri hän on täällä tänään ja sitten laulua, joka kertoi maatilan eläimistä ja jossa matkittiin aina kyseisen eläimen ääntelyä. Ja aina välillä joku lapsista pääsi pakoon ja vanhempi ajoi häntä takaa pitkin kirkon käytäviä ja aina välillä jonkun vanhemman puhelin soi ja hän poistui piiristä rupatellakseen soittajan kanssa. Tämmöinen kirkkokokemus tällä kertaa. Ihan antoisa (oikeasti).
Kävin vielä syömässä (kanasalaattia) ja luin Södermalmsnyttiä, kaupunginosan ilmaislehteä. Siinä joku kuuluisa södermalmilaiskoomikko kuvasi kaupunginosaansa, että täällä on kaikki niin vaihtoehtoista, että siitä on jo tullut normi. Että jos Södermalmilla haluaa erottua joukosta, siihen riittää, että vetää ylleen puhtaan Ralph Lauren-paidan. Kungsholmenia on kuulemma huomattavasti vaikeampi stereotypisoida eikä siitä irtoa niin paljoa huumoria. Silti Kungsholmenkin on ihana. Ystävätär asuu siellä. Ja Annika Bengtzon (vaikka häntä ei olekaan oikeasti olemassa). Olin taas hytissä pyjamassani ennen iltakahdeksaa (paikallista aikaa) ja vietin illan kirjasaaliini kimpussa. Miestäkin ehti jo tulla kova ikävä ja oli ihanaa, kun hän käveli vastaan aamulla Iso Roballa matkallaan töihin (kuten olen aiemminkin jo sanonut, hän tuntuu tietävän aina vaistomaisesti missä olen). Mahtaakohan Tukholmassa olla joku, joka tulee tänne päiväksi varta vasten leikkiäkseen vaikkapa punavuorelaista?
Luen mielelläni näitä sun juttuja. Joanna Lymleyn Niilin matka hurmasi minutkin, ja varsinkin kun juuri samoihin aikoihin olin ensi kertaa itse Niilillä.
VastaaPoista