Kuuntelin tässä vähän Haloo Helsinkiä ja yhtäkkiä minulle selvisi mitä elämästäni puuttuu ja sekin miksi minusta on tullut näin paksu! Ulkoinen elämäni ei ole tasoissa sisäisen elämäni kanssa. Uskon, että meillä kaikilla on oma temperamentti ja myös oma roolimme ja tapamme olla tässä maailmassa. Minä olen etsijä ja kulkija enkä siitä muuksi muutu vaikka kuinka haaveilisin ryhtyväni viljelemään maata ja asettuvani aloilleni. Ja minä olen kyllä matkustanut runsain mitoin viime vuosina – sisäisesti! Opiskeluideni puitteissa olen matkannut aina syntymästä kuolemaani asti ja kaikki vaiheet siitä väliltä ja ylikin ja totta kai ulkoinen elämäni tuntuu siihen matkaan verrattuna paikallaan junnaamiselta ja energia on jumiutunut lanteilleni. Mutta nyt tiedän miten voin saada sisäisen itseni ulkoisesti kiinni ja saattaa tilanteeni tasoihin niin, että edes hetken verran elämäni heijastaa myös ulkoisesti sitä mitä se on sisäisesti. Kuten sanottua, kuuntelin Haloo Helsinkiä ja laulua ”Maailman toisella puolen” ja sydämessäni jysähti ja pääni päälle syttyi oivalluksen lamppu! Minun pitää lähteä reissuun! Eikä mihinkään all inclusive-hotelliin (vaikka kyllä sellainenkin loma kelpaisi, ei sen puoleen), mutta nyt kaipaan matkaa jossa mennään kauas, syödään sormin, vähät tavarat kulkevat repussa, matkaa taitetaan paljain jaloin tai Converseissa ja reisitaskuhousuissa tukka likaisena ja eksytään sen verran että ehditään säikähtää ja löydetään sitten taas kartalle niin että saadaan kokea se ihana tunne, mikä syntyy siitä kun tietää osaavansa ja pärjäävänsä ja voivansa luottaa itseensä. Tätä matkaa saa tietenkin valmistella (sellaista se tuppaa olemaan meillä aikuisilla, nuoret ne vain sieppaavat rinkkansa ja painelevat matkoihinsa todella lyhyellä varoitusajalla), mutta SE ON TEHTÄVÄ ja se on tehtävä ennen kuin jatkan opiskelujani terapeutiksi. (Jää nähtäväksi mitä sen jälkeen on sitten tehtävä).
Tukholmanystävätär tekee samaa työtä omista lähtökohdistaan. Hän on tehnyt paljon työtä selkeyttääkseen elämäänsä, heittänyt pois tavaraa, perannut ihmissuhteitaan, kerännyt pesämunan, muuttanut maasta ja miettinyt kuka oikein on ja miten oikein haluaa elää ja nyt, yhtäkkiä hänkin on ottanut jättiharppauksen. Minulle oivalluksen toi Haloo Helsingin kappale, hänelle artikkeli Lantliv-lehdessä. Hän näki kaupassa jonkun lehteä selailevan naisen olan yli kuvan harmaasta talosta. Hänenkin sydämessään jysähti ja hän osti lehden ja otti yhteyttä siihen kirjailijaan, jonka talo jutussa oli ja sai arkkitehdin nimen ja nyt hän on jo käynyt tapaamassa arkkitehtiäkin ja kuka tietää josko hän vielä rakennuttaa itselleen talon, joka heijastaa sitä sisäistä matkaa jonka hän on tehnyt. Hän tietää tarvitsevansa ympärilleen omat, uudet seinät, ei mitään vanhoja kunnostettavia torppia hänelle ja lähelleen merta ja jalkojensa alle kunnon puulankuista tehdyt lattiat. On suuri läpimurto ja pitkän työn tulos, että meille on selvinnyt keitä me oikein olemme naisiamme ja kuka tietää vaikka me vielä joku ilta istuisimme viltteihin kääriytyneenä teemuki kädessä hänen talonsa terassilla ja minä kertoisin matkastani (tai matkastamme; mies saa mieluusti tulla mukaan mutta jos ei tule niin sitten ei; matkalle lähden joka tapauksessa) ja sitten me laulaisimme vaikka että pappadaduda pappapaduda dapaa...
Haloo Helsinki: Maailman toisella puolen: http://www.youtube.com/watch?v=jY_nfrJvnac&feature=related
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti