Kuljeskelua

 

Vaellus lähestyy, ja olen alkanut treenata sitä varten itse kehittämälläni kuljeskelumenetelmällä.

Töölön jylhissä maisemissa

Siellähän ei tarvitse mennä mitenkään erityisen lujaa, mutta sen sijaan pitää jaksaa lähteä joka aamu liikkeelle ja alkaa kävellä. Niin minä olen täälläkin viime aikoina toiminut. Herään, juon kahvia, katson uutiset, juon lisää kahvia ja sitten vedän takin päälle ja tossut jalkaan ja lähden pariksi kolmeksi tunniksi ulos haahuilemaan.

Olen vaeltanut mm. Töölön jylhissä maisemissa, Sibelius-puistossa (missä mieleeni tulee aina miehen siskon usein siteeraama vitsi turistioppaasta, joka kysyi vasta Helsinkiin saapuneelta turistiryhmältä, että no mitä te haluaisitte nähdä ihan ensimmäiseksi, johon joku oli sanonut, että haluaisivat kovasti nähdä ”Tuntemattoman sotilaan patsaan”. Opas ei halunnut tuottaa pettymystä turisteille kertomalla, ettei sellaista ole, vaan oli opastanut heidät Sibeliusmonumentille. Siellä joku turisteista oli ihmetellyt, että eikös tämä Sibelius ollut säveltäjä, johon opas kiireen kaupalla, että juu-u, sitäKIN, mutta myös erittäin tuntematon sotilas!)

Erittäin tuntemattoman sotilaan monumentti

ja kolunnut tuttuun tapaan Hietsun rantaa, käynyt vakoilemassa Kesärannassa kehysriihen aikaan, seurannut kevään etenemistä ja bongannut eläimiä.

  

 

 

Shirley MacLaine, joka nyt muutenkin tuntui tehneen kaikesta vaellukseen liittyvästä kauhean numeron, oli pohtinut pitkään sitäkin, että voiko hän rintaliivejä inhoavana ihmisenä vaeltaa liiveittä, vai onko se jotenkin liian provokatiivista. Ihan relevantti pohdiskelun aihehan se liivit/ei liivejä – kysymys on, mutta minä ratkaisin omani sekunnissa hankkimalla Intersportin hintarysähdyssirkuksesta pinkin urheiluliivi/topin vitosella. Lisäksi ostin kaksi annospussia eloonjäämisgeeliä ensimmäisen päivän rajua vuoristo-osuutta varten. Sitruunan ja persikan makuiset. Juuri kun mies vaikeroi, että tästä ei tule mitään, nyt pitää soittaa Medi-Heli tai joku taksi, niin ta-daa! rinkastani löytyykin virtaa antavaa eliksiiritahnaa, ja pääsemme kuin pääsemmekin perille refugioon!

Olen vaeltanut aamuisin ja palattuani olen kömpinyt isoon nojatuoliin ja lukenut pitkästä aikaa Elizabeth Gilbertin ”Omaa tietä etsimässä”-kirjaa. Tykkäsin siitä silloin sen ilmestyttyä ihan hirveästi, ja siinä elämäntilanteessa se antoi minulle valtavasti lohtua ja vertaistukea, mutta sitten tuli se leffa Julia Robertseineen päivineen ja katsoin sen muutamaan kertaan ja se leffa alkoikin elää päässäni ja unohdin jo miten paljon parempi itse kirja olikaan. Leffa on vääjäämättä Julia Robertsin näköinen, (mikä epäilemättä oli rahallisesti hyvä veto leffan menestyksen kannalta), kun taas kirja on tietysti Elizabethin näköinen, ja Elizabeth on  paljon helpommin samastuttava kohde kuin Julia. Hauska ja henkevä. Hauskaa oli myös se, että kirja antoi minulle edelleen paljon, mutta huomioni kiinnittyi nyt eri kohtiin kuin viimeksi sitä lukiessani. Saatan palata niihin joskus myöhemmin, mutta nyt mielessäni on päällimmäisenä vain se, kun Elizabethin järkevä älykköisosisko oli ensimmäistä lastaan odottaessaan ultraäänitutkimuksessa, ja lääkäri kysyi, että huolestuttaako sinua jokin sikiötä koskeva asia. Sisko oli sanonut, että ei muu kuin se,  että mitä jos siitä tulee republikaani!

 

Nautin Omaa tietä etsimässä-kirjasta niin paljon, että yritin säännöstellä sitä että se olisi kestänyt kauemmin. Olen keksinyt myös aivan uuden tavan rentoutua ja harhauttaa mieleni kirjasta. Joskus töiden jälkeen (tai ennen), menen sängylle, säädän sängyn nautittavaan löhöilyasentoon, otan puhelimeni ja kytken sen lataukseen ja katson siitä ohjelmia. Dokumentteja mm. Bill Clintonista ja valokuvaaja Bert Sternistä ja Paris Hiltonin maailmaa ja Shakespeare Italiassa- sarjaa. Mahdanko saada liikaa jotain vaarallista säteilyä? Ihanaa se kumminkin on. Joskus laitan tulemaan iltasaduksi Eduskunnan kyselytunnin, ja puhelimen viereeni tyynylle ja kuuntelen sitä puolihorteisena kunnes nukahdan Eero Heinäluoman tai Mauri Pekkarisen ääneen.

 

Tukholmanystävätär soitti, että oli löytänyt Gamla Stanin Stadsmissionilta Agneta Sjödinin kirjan ”En kvinnas resa”, joka kertoi, mistäpä muusta kuin hänen vaelluksestaan Saint Jean Pied de Portista Santiago de Compostelaan (19 päivässä!!!) ja hän sanoi lähettävänsä sen minulle. Eilen hän soitti uudestaan ja sanoi, että kirja on nyt postissa ja että hän lukaisi sen itsekin ja että on se uskomatonta mitä paskaa oikein julkaistaankin, ja että mitään yhtä surkeasti kirjoitettua hän ei ole lukenut miesmuistiin, mutta että hän ei nyt ”käytä enempää adjektiiveja tässä yhteydessä, ettei lukuelämyksesi mene pilalle.” Tuskin maltan odottaa!

Hector: Tuulisina öinä: https://www.youtube.com/watch?v=T6kIyIosVHw