Valoa, valoa!

Pääsiäinen on, on ja on! Tuntuu ainakin omalta osaltani jatkuvan loputtomiin, tässä on sen verran monta lomapäivää. Alkoi torstaina ja jatkuu vielä huomisen (jolloin aion ajaa metrolla eksoottiseen Itäkeskukseen retkelle ja juomavyöjahtiin). En suinkaan valita, mutta en silti ihmettele jos tällainen pyhärupeama nostattaa esiin angstia esimerkiksi yksineläjillä. Tai kenellä vain.

Kelikin on mitä parhain. Eeva Kilpi kirjoitti Naisen päiväkirjassa jotain sellaista, että suomalainen ei pysty ottamaan kevään ensimmäisiä lämpimiä vastaan kovin tyylikkäästi (ei hän näin sanonut, mutta kylläkin tämän):ihminen sekoaa liiasta lämmöstä ja valosta pitkän pimeyden jälkeen. Minuakin tuo ties monennettako päivää jatkuva pilvetön korkea ja kirkas taivas on ruvennut jollakin tapaa ahdistamaan. Tuntuu kuin pitäisi olla pihalla koko ajan, mutta sitten kun sinne menee ja kuljeskelee pitkin Kaivarin rantaa samassa letkassa satojen  perheiden ja pariskuntien seassa (joista monesta tulee sellainen olo, että tuossa nuo suorittavat vapaapäivää salonkikelpoisella tavalla aurinkolasit nenällään, mikä tietysti kertoo enemmän itsestäni kuin heistä) minulle tuleekin kiire kotiin nojatuoliin lukemaan.

Se ei kyllä ole pelkästään liian hyvän (!) ilman, saati kanssaulkoilijoiden syy, vaan ensisijainen syypää on ollut Taina Haahti! Ajattelin lukea hänen kirjansa ”Kaikki mitä tiedän huomisesta” alta pois, jotta voin viedä sen kirpputorille (kyllä, vielä jatkuu sekin souvi).

Mutta se kirja veikin minut aivan totaalisesti mennessään ja nyt en missään nimessä haluakaan luopua siitä! Sen sijaan haluan lukea kaikki muutkin Taina Haahtin (vai Haahdin?) kirjat! Ja haluan ne omakseni! ”Kaikki mitä tiedän huomisesta”- romaanin aiheena oli kestosuosikkini; naisen voimautumistarina. Kuusikymppinen Helen joutuu kinkkiseen tilanteeseen, kun hänen miehensä haluaa 33 avioliittovuoden jälkeen eron ja Helen joutuu muuttamaan pois Westendin kodista pieneen rupuiseen yksiöön Kolmannelle linjalle. Siinä seikkaillaan ympäri Helsinkiä, ja  muistetaan aina mainita katujen ja ravintoloiden nimet, mistä erityisesti tykkään ja kun vielä tarjotaan sellaisia yksityiskohtia, kuin että ”Mikael asui Pietarinkadulla vanhassa jugendtalossa jota koristi torni, ja jonka ulko-ovea koristivat käsintaotut naulat” olen aivan myyty. Ja sitten menen ulos, painelen suoraan Pietarinkadulle, etsin talon jossa on torni ja kävelen katsomaan sitä ovea. Googletin Taina Haahtin (Haahdin?) kotisivut ja löysin listan hänen tuotannostaan. Se on mittava. Tästä alkaa uusi harrastus: Tainan kirjojen pyydystys ja lukeminen. Onnellisia päiviä tiedossa. Tuntuu yhtä riemukkaalta kuin pienenä, kun löysi Merri Vikin "Lotta"-kirjat ja tajusi, että näitähän riittää!

Meillä on ollut telkkari suljettuna jo monta päivää. Kumpikaan ei oikein jaksa mitään ohjelmia, ei edes uutisia. On tuntunut jotenkin ylevältä ja ylelliseltä istua hiljaisuudessa lukemassa hyvää kirjaa. Mutta eilen avasin telkkarin ja ensimmäinen ohjelma jonka katsoin, oli joku ”Amerikan sinkkulaiva”, jossa kireänoloiset miehet ja naiset yrittivät tehdä itseään tykö vastakkaiselle sukupuolelle. Se siitä ylevyydestä.

Lauantaina kävin Turussa tapaamassa rakasta ystävääni. Sielläkin riitti sokaisevaa valoa, joka sai kaiken näyttämään vähän haalistuneelta ja kalpealta ja oman habituksen nuhruiselta. Joki velloi yhtä ruskeana kuin aina ennenkin.

Kävimme taas Aboa Vetus Ars Novan brunssilla, joka oli täydellinen lukuun ottamatta taustalla pauhaavaa hermoja riipivää jazzia.

Bongasin uuden lelukaupan, jossa myydään saman ranskalaisen valmistajan leluja kuin meilläkin  ja

 lisäksi kävimme perinteikkäässä Casagranden lelukaupassa, josta ystävä osti lapsilleen pääsiäisyllätyksiä/kaupunkituliaisia ja saippuakuplapulloja nuoremman   barbeque-synttäreillä pikkuvieraille jaettaviin lahjapusseihin ja minä kokeilin ”taikahiekkaa”. Lisäksi himoitsimme pieniä ”Sylvanian Families”- eläinhahmoja ja suunnittelimme että sitten eläkkeellä ostamme niitä itsellemme ja leikimme pitkiä leikkejä joihin kuuluu monimutkaisia Salkkari-tyyppisiä suhdekiemuroita.

Sylvanian Families

Kävimme uudistuneen Foijan yläkerrassa nauttimassa ärhäkät caipiroskat ja pohtimassa elämän tarkoitusta. Ystävätär muisteli, että ennen hänellä oli aina kaapissa jakkupuku, jossa saattoi mennä ”tilaisuuksiin”. Hän osti sen Stockalta kanta-asiakaskortilla ja maksoi pois osissa. Nyt ei ole jakkupukua, eikä liioin ”tilaisuuksia”. Sen sijaan pelkästään tänä keväänä on mennyt kolmesataa euroa pelkkiin kihomatolääkkeisiin tyttären päiväkodissa riehuvan epidemian vuoksi.  Ystävä antoi minulle pääsiäislahjaksi hienon kiiltäväkantisen sisustuslehden pahoitellen sen etusivulla olevaa  otsikkoa ”Love that spring feeling!”, jossa oli hänestä hieman turhan käskevä sävy.

 Lehti näyttää päällisin puolin suloisen harmittomalta, mutta  jo ensi vilkaisu osoitti, että se on erittäin vaarallinen! Luulin jo olevani turvassa kaikelta haluamiselta, mutta yhtäkkiä tajusin, että maailmassa on taloja, joiden tuvassa on  vaaleanpunainen Aga!  

Country homes- propagandaa

Ja naisia, jotka ovat löytäneet paikkansa maailmassa ja juurtuneet siihen niin, että voivat tyynesti hoitaa puutarhaansa ja kiinnitellä köynnöksiä metallikaariin! Seestyneinä! 

Voisinko tuo nainen olla minä? Tokkopa.

Ja  juuri hetki sitten olin valittanut ystävälleni sen caipiroskan ääressä, että minua ei huvita tavoitella yhtään mitään, että inhoan kaikkea ponnistelua eikä mikään tunnu motivoivan minua tarpeeksi, jotta viitsisin vaivautua pois mukavuusalueeltani (paitsi tietysti se vaellus). Voisiko tuo vaaleanpunainen Aga pystyä siihen? Että intoutuisin ponnistelemaan sen unelman eteen, että saisin vanhoilla päivilläni leikkiä  ystävän kanssa Sylvanian Families- leikkejä vaaleanpunaisen Agan lämmössä? Se olisi NIIN ihanaa!

Blondie: In the sun: https://www.youtube.com/watch?v=_hJgWRJzH3Y