Minulla on jo!

Sitten viime päivityksen olen häärännyt mm. seuraavaa: pitänyt perinteisen kevätpaastoni (vain viikon tällä erää), kyytinyt tavaraa kirpputorille (nyt pitää pitää pientä paussia, muuten pöytäni alkaa näyttää, ei vain nuhruiselta, vaan epätoivoiselta), antautunut estoitta viihdekirjallisuuden pauloihin (ahnehtinut Dan Brownin ”Symbolia” yötä päivää, pakko myöntää, kyllä se vain osaa!),

vastaanottanut ja palkinnut pari pientä virpojaa,

työskennellyt lelukaupassa ja vapaaehtoistyössä ynnä pitänyt muutaman oppitunnin miehen sijaisena.

Sitten luin sen Tukholmanystävättären pystyyn haukkuman vaelluskirjan. Olihan se kerronta paikka paikoin vähän banaalinpuoleista, mutta kyllä tälläkin kirjalla vaikutusta oli. Menin oikein Agnetan kotisivuille ja katsoin kuvia hänen vaellusreissustaan ja tulin aivan kateelliseksi kun hänellä oli niin tyylikkäät vermeet (ehkä Fjällräveniä?)! Hän näytti kaikissa kuvissa ihan sikahyvältä ja minä aloin arvioida omia varusteitani aivan uudella , kriittisellä silmällä. Agneta oli koekävellyt kahta vaelluskenkäparia pitkään ja päätynyt lopulta kevyempiin ja oli valintaansa hyvin tyytyväinen. Pasmani menivät oitis aivan sekaisin! Omat vaelluskenkäni ovat painavat! Eikä muita ole! Ja nyt on liian myöhäistä hankkia uusia ja kävellä niitä kunnolla sisään! Kaikki on pilalla!

Onneksi muistin samaan syssyyn toisen vaelluskirjan, Mikko ja Heli von Bruunin ”Linnunradan tiellä – pyhiinvaellus Santiago de Compostelaan” ensimmäisen oppitunnin: ”Minulla on jo”. Mikkokin oli joutunut kulutushysterian valtaan ja ajatellut tarvitsevansa uudet vaelluskengät, koska vanhat olivat, no, vanhat. Hän ostikin uudet kalliit ja tyylikkäät kengät, mutta jalat kieltäytyivät sopeutumasta niihin ja kuukauden totuttelun jälkeen hän antoi periksi, kaivoi kaapin perukoilta esiin vanhat kenkänsä, paikkasi ja vahasi ne ja lähti niiden kanssa reissuun. Ja oli hyvin tyytyväinen. Minäkin rauhoituin ja asetin itselleni muutaman kenkiä koskevan kysymyksen. Ne tuntuvat kyllä painavilta kädessä, mutta tuntuvatko ne painavilta myös jalassa? Eivät. Onko niillä hyvä kävellä? On. Onko niistä ikinä tullut mitään ongelmia? Ei (paitsi alussa jalkapöydän jänteet ja nilkan ulostyöntyvä luu kipeytyivät, mutta siitä on jo yli vuosi eikä sitä ole alun jälkeen tapahtunut). Kenkäpuoli on siis kunnossa.  Mutta nyt minua riivaa takkiongelma! Takin pitäisi olla tuulta ja kosteutta pitävä ja silti hengittävä. Löysin hyvän ja laadukkaan oliivinvihreän teknisen takin kirpputorilta viime syksynä, mutta mies otti sen eikä antanut takaisin. Hän ottaa sen reissuunkin. Minullakin on periaatteessa hyvä takki, National Geographyn tilaajalahjana saatu kuoritakki, jossa on oikein peukalonreiät ja kaikki. Mutta se on musta. Ja ikään kuin se ei riittäisi, sitä mustuutta halkoo räikeän keltainen vetoketju. Se on luvalla sanoen aivan sikaruma takki.  Mutta sellainen tässä nyt olisi valmiina ja onhan minulla se höyhenenkevyt pinkki juoksutakki siihen päälle vedettävissä. Ja toisekseen, jos otan sen susi/sikaruman takin, voin huoletta unohtaa sen matkan varrelle tai lahjoittaa jollekulle joka tarvitsee (rumaa) takkia. Hmmm. Työstän asiaa vielä vähän.

Agnetan kirjasta vielä. Hän käveli aivan uskomattomia siivuja, 40-50 kilometriä päivässä, koko matkan 19 päivässä  ja viimeisenä päivänä peräti 65 kilometriä niin että pyhiinvaellustoimiston tytöt eivät meinanneet antaa hänelle pyhiinvaeltajan diplomia, kun epäilivät Agnetan huijanneen. Mutta siinä vaiheessa Agneta oli jo voimautunut  entisestä tahdottomasta lössykästä itsestään niin vahvaksi, itsevarmaksi naiseksi, että oli ajatellut että se on aivan se ja sama mitä te siinä tiskin takana luulette ja uskotte, minä tiedän kävelleeni sen matkan. Muutenkin hän sai osakseen ihmettelyä ja neuvomista, että ei noin paljon kuulu päivässä vaeltaa, mikä lopulta sai hänet suivaantumaan että mitä hittoa te siinä luulette tietävänne kaiken minua paremmin. Hän tykkäsi kävellä pitkään ja pitkälle. Hän söikin kävellen samalla. Eikä hän piitannut säryistä. Hän käveli 45 kilometriä sellaisenakin päivänä, kun polvi oli aamulla niin kipeä että hyvä kun pääsi sängystä ylös. Me olemme vähän toisen luonteisia. Me haluamme syödä istualtamme. Ja jos polveeni sattuu aivan hirveästi, voin harkita 45 cm pituista vaellusta, mutta en todellakaan 45 kilometrin. Ja oli Agnetallakin sellaisiakin päiviä, että tarve kävellä pitempi matka kuin olisi huvittanut tuli ulkoapäin, kuten silloin kun hänen vaellustoverikseen löytämänsä espanjalaisen Josienin pomo soitti ja komensi Josienia, että pois sieltä sassiin  ja viinitilalle töihin niin kuin olisi jo, ja sitten he joutuivat pers pitkällä kyntämään pettymyksen itkua tuhertaen kohti Sarriaa, että Josien ehti junaan.  Hän joutui keskeyttämään sata kilometriä ennen määränpäätä!

Vaellus tosiaan lähestyy. Tilasimme kansainväliset kelakortit. Kauneudenhoitotuotteet on valittu ja hankittu. Kohta viedään säästöpossut teuraalle.

Lääkkeitä pitää vielä hankkia ja parit alussukat. Ja se sadeasuprobleema on edelleen ratkaisematta.  Mutta elämäni on nyt niin tavaroiden täyteistä, että lykkään sadeasuongelman suosiolla viime tippaan. Niin totaalisesti kirpputorilla ja lelukaupassa harjoittamani kaupanhieronta on lävistänyt tajuntani, että kun näin Korkeavuorenkadulla joltain lapselta pudonneen Maisa-hiiren, ensimmäinen ajatukseni ei suinkaan ollut, että voi sentään, joku lapsiraukka on hukannut lelunsa, vaan: "19,90e"! Sen verran uusi Maisa meillä lelukaupassa maksaa.

Ponille kyytiä: The Wrong Shoes: https://www.youtube.com/watch?v=qxJeLBa8zvU