Haaveena hieno hanke

On uuden vuoden alku ja aika suunnitella tulevaa. Jatketaanko samaan malliin (no ei todellakaan!) vai tehdäänkö muutoksia ja jos niin millaisia? Pikkusisko soittaa ja kysyn aikooko hän luvata jotain, mutta kuulemma ei. Tai sittenkin kuulemma kyllä: hän aikoo juoda tulevana vuonna enemmän vettä. Minä kaipaan jotain suurempaa ja näyttävämpää! Asiaan on vaikuttanut vahvasti miehelle ostamani joululahjakirja,  Benjamin Meen ”Koti eläintarhassa”, jossa perhe realisoi perheen isältä jääneen omaisuuden 76-vuotiaan äidin ollessa innokkaasti mukana ja ostaa ränsistyneen eläintarhan ja alkaa kunnostaa sitä vaikka vaikeuksia on aivan mielettömästi alkumetreiltä asti kun jaguaari karkaa ja tapiirin alueella on liikaa sen sorkkia ärsyttävää mutaa ja vettä  ei tule hanasta (mutta toisaalta solkenaan kuukausikaupalla taivaalta)ja lupia ja lainoja ei heru ja vaimo kuolee aivosyöpään, mutta siellä he vain ovat ja rakentavat eläintarhaansa ja minä ihailen sitä sitoutumista ja intohimoa jolla he selättävät haasteen kerrallaan ja kun asiat ovat todella huonossa jamassa, äiti jaksaa vielä tsempata, että ”ainakaan kukaan ei ammu suoraan meitä kohti”. Ja sitten kuukautta ennen kuin eläintarha olisi määrä avata, rahat ovat aivan lopussa ja kissaeläimille pitää antaa kallista hammashoitoa ja lapsille on hommattava pomppulinna ja eläintarhaan kioski ja työntekijöille yhteneväiset työasut ja eläintarhan puotiin pörröisiä pehmoeläimiä myytäväksi ja tuntuu ettei tule mitään, mutta lopulta kaikki suttaantuu ja 76-vuotias äiti saa toimia eläintarhan johtajana ja kaikki hänen ikätoverinsa ovat vihreitä kateudesta. Ja minä huomaan, että itsekin haluaisin rakastua johonkin kiinteistöön tai hankkeeseen niin että olisin valmis säästämään vuosikaudet ja todella pistämään kaiken peliin saavuttaakseni haaveeni. Nyt kun olen jo 43-vuotias aikuinen nainen enkä enää mikään lapsellinen hanskat tiskiin paiskaava 42-vuotias heitukka, alan olla valmis tekemään pitkän tähtäimen suunnitelmia. Luin hiljattain Liza Marklundin haastattelun, jossa hän sanoi eläneensä 90-luvulla niin tiukilla, ettei ostanut edes sukkia viiteen vuoteen ja luin toisen ruotsalaisen kirjailijan, Marianne Cedervallin kirjan ”Ajattelen sinua kuolemaasi saakka” ja kirjan liepeessä tiedettiin kertoa, että Cedervall on ostanut vanhan kappelin, jota kunnostaa asunnokseen. Kappelin! Ja hyllyssä odottaa jo Mary Moodyn kirja ”Au revoir- näkemiin”, jossa viisikymppinen Mary jättää elämänsä (ja miehen, lapset ja lapsenlapset) Australiassa ja muuttaa omin nokkineen Etelä-Ranskaan. Tuollaiset tarinat ovat todella motivoivia, mutta niin oli toisaalta sekin joka tuli uudenvuodenaattona televisiosta. Siinä Joanna Lumley matkusti Pohjois-Norjaan nähdäkseen revontulia ja matkusti pitkin vuonoja ja yöpyi pipo päässä ja hanskat kädessä jäähotellissa ja etsi ja etsi, kunnes päätyi Tromssaan ja näki viimein revontulensa ja se oli todella koskettavaa ja päätin heti paikalla, että tuommoisen matkan minäkin haluan tehdä. Mikäli eläintarha/viinitilakiireiltäni suinkin ennätän...

Abba: Happy New Year:http://www.youtube.com/watch?v=3Uo0JAUWijM&feature=related