Kakkumaakarin kivinen tie

Pikkusisko soittaa:

-         Moi sitä vaan, että mainitsin sut radion iltahartaudessa.
-         Mi..?!
-         Juu piti kysyä lupa mutta unohtu. Kukkasipuleihin liittyvää vaan... Meni eetteriin jo, pannaas kattellen, moooi!
Muita kuulumisia:

Kävimme ystäväpariskunnan kanssa Tukholmassa jouluristeilyllä (tiedän että olin juuri ja onhan tämä kieltämättä vähän noloa, mutta tämä oli nyt aivan eri asia kuin yksityiset karkumatkani) ja risteilimmekin oikein perinteiseen malliin: jouluruokabuffetit, yökerhot eksoottisine säilykeaineilla kyllästettyjä kirsikoita pursuilevine drinkkeineen ja aamuneljään joraamisineen (ihania setiä Las Vegasista esittämässä Motown-hittejä)

, à la carte-aamiaisineen (ystäväpariskunnan musiikkitietäväinen mies voitti musiikkivisasta, johon pääsi osallistumaan ostamalla eurolla tonttulakin, joka sisälsi arvan... kertyi melkoinen pino, ihan turhaan, heti ensimmäinen tärppäsi!)ja Gamla Stanissa nautittuine hehkuviineineen. Vanhassa kaupungissa ystäväpariskunnan mies katseli tovin ympärilleen ja  tuli pian  siihen tulokseen, että meidän neljän pitäisi ehdottomasti perustaa galleria. "Siinä on homma, jossa ei tarvitse osata yhtään mitään!". Me muut vähän toppuuttelimme että kai nyt ehkä kuitenkin vähän jotain..? Mutta hän vain huitaisi kädellään ja sanoi että no joo, pitää osata vuokrata tila ja lyödä pari naulaa seinään, mutta eipä juuri muuta.Turha sanoakaan, että oli onnistunut reissu!

Matkalukemisena minulla oli isosiskon ”hanukkalahjaksi” antama Tuula-Liina Variksen ihana, ihana ”Että tuntisin eläväni”, josta mieleen jäi vahvana ymmärrys, että elämmepä miten tahansa, suuresti tai pienesti, uskaliaasti tai varovaisesti, "oikein" tai jonkun mielestä paheksuttavasti, se on kuitenkin pitkässä juoksussa aika pientä ja merkityksetöntä. Mutta oli se ihana kirja silti! Tuula-Liina siteerasi siinä jotain runoilijaa joka oli sanonut jotain siihen suuntaan, kuin että " jos tänne on sattunut syntymään, ei auta kuin elellä jonkun aikaa" ja niinhän se on. Miksei siitä voisi saman tien sitten nauttiakin. Tehdä jotain hyvää ja olla kiltti sekä itselleen että muille. Se huhkiminen, suorittaminen ja päteminen on kuitenkin loppupeleissä aika toisarvoista. Miehellä oli mukana Veijo Meren kirjoittama elämäkerta Aleksis Kivestä ja hän naureskeli ääneen moneen otteeseen sitä lukiessaan ja minäkin innostuin ja nyt se on minulla työn alla.

Opetus ja lelukappa tekevät joulukuusta kiireisen, mutta munatotijuhlista eikä muistakaan hauskuuksista tingitä. Eilen yritin olla ajoissa liikkeellä ja tehdä joulukakkuja. Resepti pohjautui löyhästi englantilaisen hedelmäkakun ohjeeseen, mutta enhän minä koskaan mitään reseptiä (avokadopastaa lukuun ottamatta) malta muutenkaan orjallisesti noudattaa, joten nakkelin normikirsikoiden, hillotun appelsiininkuoren ja hasselpähkinöiden seuraksi isohkoja suklaapaloja ja raastettua marsipaania ja hulautin sekaan Cointreau-likööriä kostukkeeksi. Ohjeessa käskettiin paistaa about tunnin verran, mutta kun menin kurkkimaan neljänkymmenen minuutin kuluttua, kakkuset olivat jo aivan kärventyneitä!  

Nämä EIVÄT ole niitä.

Sisältäkin ne näyttivät aivan törkeiltä. Miehen mielestä kakut kuitenkin maistuivat ihanilta, eikä hän voinut tajuta mitä nyt joku palanut kuori mitään tai ketään haittaa (no haloo, todellakin!!), mutta minä olin aivan huuli pitkällä, ja otsa kurtussa pettymyksestä ja turhautuneisuudesta. Häälyn tässä nyt vähän kahden vaiheilla. Heittäisinkö hanskat tiskiin ja säästäisin lopun voin, pähkinät, suklaat, hedelmät, marsipaanit  ja Cointreaut tuholta ja haaskuulta ja söisin ne parempiin suihin, vai kokoaisinko itseni  vielä kerran ja koittaisin pyöräyttää onnistuneemman version.

Joulu on tullut mukavasti näkyväksi kauppojen näyteikkunoiden, kukkakauppojen jalkakäytäville nostamien jouluruusu- ja amarylliskorien ja kirpeän pakkassään muodossa. Maanantaina kun lähdin opettamasta, maa oli muuttunut valkoiseksi ja kevyttä lunta höyti hiljalleen, mutta Punavuoreen päästessä siitä ei ollut jäljellä enää hiutaleeen hiutaletta.  Mutta Koffin tupsujalkaisten hevosten kiesit on jo koristeltu havuilla ja hyvän joulun toivotuksilla ja jo kolme kertaa ne ovat menneet ihan vierestäni, kerran Bulevardin jalkakäytävällä jouduin jopa väistämään niitä lehmusten väliin ja joka kerta joudun aivan tolaltani innostuksesta ja kaivan kuumeisesti kameraani milloin anorakin taskusta milloin kassin uumenista ja olen niin tohkeissani, että kuvista tulee aina aivan suttuisia. Mutta on se mahtavaa nähdä hevonen niin läheltä!

Ei kirveelläkään!

 

Ikinä!

 

Carly Simon: The Night Before Christmas: http://www.youtube.com/watch?v=EfpanoT3rPQ