Jouluaatto on jo takana
ja –päiväkin melkein. Kalkkunan kanssa selvittiin miten kuten. Ensin se vietti
yön jättikattilassa brinessä (mikä se
semmoinenkin sana muka on?) ja sitten se täytettiin omenan ja aprikoosin
palasilla, leivänmuruilla, hasselpähkinöillä, voilla ja yrteillä ja samaa
sössöä laitettiin uunipellille sen viereen uunijuuresten, ruusukaalien,
herkkusienten ja rosmariinilla maustettujen porkkananpalojen sekaan. (Minulla olisi ollut hieno kuvakin kalkkunasta brinessä, mutta se on otettu puhelimen kameralla enkä yllättäen saa siirrettyä kuvaa koneelle, vaikka viimeksi sain ihan hyvin. Olenko koskaan maininnut, miten INHOAN olla teknologian sätkynukkena?) Sitten
kalkkuna pantiin uuniin ja itse lähdimme kaupungille katselemaan jouluikkunoita
ja miten ihmiset vielä säntäilivät sinne tänne kunnes yhtäkkiä
kaupunki ( tai no joo, oikeastaan Stockmann )
tyhjeni ja väkeä oli enää Kitty’s baarissa, jonka pihapöydässä
lämmittimen alla mekin nautimme jouluoluet
ja soitimme parit
jouluntoivotuspuhelut ennen kuin kuljimme pelottavan tyhjiä maanaluskäytäviä
myöten Kaivopihalta Kamppiin jonka kahteen saakka avoinna olleesta K-marketista
ostimme vielä karpalohyytelöä kalkkunan seuraksi, mikä olikin hyvä, sillä
alituisesta nesteillä valeluista huolimatta siitä tuli aika kuivaa. Hyvää se
silti oli, varsinkin täyte, mutta kun ryhdikkäälle linnulle oli vähän näytetty puukkoa, se
romahti kummalliseksi kasaksi. Ehkä me paistoimme sitä liian kauan?
Pukki toi monta pakettia, paljon
kirjoja, joista olin tosi tohkeissani ja villasukkia ja vaellustarvikkeita ja
pelejä ja miehelle hänen lelukaupassa monesti hypistelemänsä pienen
kassakaapin, jossa on ”salainen” numerolukitus (siis salainen muille paitsi
niille jotka osaavat lukea ja hiukankin englantia...).
Mies sai ihanan lahjan
sukulaisiltaan. Vanhoja kaitafilmejä oli siirretty dvd:lle ja saimme ihailla
miestä hänen valkoisella turkisreunuksella ja tupsulla koristellussa
taivaansinisessä talvihaalarissaan tekemässä lumilinnaa ja laskemassa mäkeä
isosiskonsa kanssa ja näin miehen edesmenneet vanhemmat ja isoveljen (hänhän oli yllättävän KOMEA!) tekemässä
juttuja. Ja sen miten isosisko on opettanut pikkuveljeään ajamaan pyörällä
silloisen Kauniaisten kodin edessä ja miten mies on jo silloin ollut
silminnähden innostunut polkupyörän tarjoamasta vauhdista. Mutta on se kyllä ollut kankea jo pienenä ja vähän pihalla kaikesta mitä on meneillään (siis mies, ei sisko joka oli ihanan raikas, suloinen ja hyväntuulinen ja silminnähden liikuttavan kiintynyt pikkuveljeensä) .
Aattona satoi koko illan
vettä, joten emme lähteneet Hietaniemen hautausmaalle kynttilämme kanssa, vaan
odotimme joulupäivään.
Haudalla oli miehen siskon ennen Ouluun lähtöään tuoma
öljykynttilä sateen jäljiltä sammuneena ja kyljellään. Näimme paljon vaivaa
päät yhdessä yrittäen sytyttää sen uudelleen, ja lopulta onnistuimmekin. Miehen
mielestä liekki oli kuitenkin turhan vaatimaton, joten hän kaivoi takin taskustaan vähän
paperia ja nakkasi sen öljykynttilän sisään. Se sytytti kauhean roihun joka
loimotti ja riehui levottomana muiden hillitysti palavien kynttilöiden keskellä
ja sulatti muovin kynttilän ympäriltä ja kärytti ja oli ihan kauhea ja minä
riiputin päätäni muka hartaana mutta sähisin miehelle kiivaasti toisesta suupielestäni että
”tukahduta se HETI!!!!” johon hän epävarmalla äänellä, että kyllä se tuosta varmaan
itsekseen kohta asettuu... Mutta kynttilä yltyi vain ja minä sanoin että nyt
otat tuon lasilyhdyn tuosta ja tukahdutat sen sillä ja hän sanoi että tukahduta
sinä jos se kerran niin kätevästi käy ja minä yritin, mutta tuli pursuili esiin lasilyhdyn sivuilta ja takaa ja
minä olin aivan raivona miehelle ja kähisin että katso nyt, hullu, koko kivi
kärventyy kohta aivan mustaksi ja mies sanoi, että pitäisiköhän huiskia noilla
havuilla johon kivahdin että ei TOSIAANKAAN, kohta roihuaa koko hautapaikka ja
samalla yritimme näyttää siltä kuin kaikki olisi aivan kontrollissa (ihmiset
kurottelivat päitään uteliaina meidän suuntaamme) ja lopulta mies otti
lasilyhdyn uudelleen ja laittoi sen tällä kertaa sivuttain ja viimein roihu
sammui ja saatoimme huoahtaa helpotuksesta ja ryhtyä raapimaan sulanutta muovia
pois hautakivestä. Soitin miehen
siskolle ja kerroin mitä oli tapahtunut ja hän nauroi ja sanoi että perjantaina
hän oli tuonut hienoja jalohavupuun oksia haudalle ja järjestellyt ne taitavasti ja
kauniisti, mutta kun hän oli kohottanut katseensa, hautakivessä olikin lukenut
aivan tuiki tuntemattomien ihmisten nimet. Hän oli erehtynyt haudasta ja alkoi
kiireesti keräillä havujaan kasaan, kyräillen koko ajan sivuilleen ettei kukaan
vain näe ja kuvittele että tuolla tuo törkeä nainen varastaa havuja toisten haudalta!
 |
| Tämä on vasta alkusoittoa... |
Kenny Rogers & Dolly Parton: The Greatest Gift of All:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti