Välipäiviä

Joulu on fantsu, mutta välipäivät ne vasta ihania ovatkin, jos sattuvat olemaan samalla vapaapäiviä. Tänään on! Ja eilen oli sunnuntai, joten sain kaikessa rauhassa lueskella kirjoja koko päivän fleeceaamutakissani ja kun mies kyseli joskus iltaseitsemältä, että mennäänkö käymään kaupassa, vastustin kiihkeästi, sillä  en ollut käynyt vielä edes aamupesulla. Välipäivien lumo perustuu siihen, että kaikki pinnistely on jo takanapäin ja kaikki on rentoa ja silti on vielä  yhdet juhlat edessä (meidät on kutsuttu uudenvuoden kekkereihin ystäväpariskunnan luo Lassilaan) ennen kuin loputtomat tammi- ja helmikuu tulevat vastaan. Olin minä välipäivinä töissäkin, ja siinäkin on oma viehätyksensä. Tykkään avata liikkeen. Minulla on aivan omat rutiinini, kuten kai meillä kaikilla. Ensin sytytän itselleni puuhailuvalot, eli pienet hyllyjä valaisevat spotit , sekä leikkinurkkauksen valon. Silloin lelukauppa näyttäytyy aivan taianomaisena, ja katson saavani olla aivan etuoikeutettu kun saan olla lelukaupassa yksin ja katsella lumotusta maailmasta käsin sateesta kiiltelevää katua.

Sitten laitan moppiämpäriin pesuainetta ja lasken päälle vettä ja huuhtelen moppia vaahtoavassa vedessä, minkä jälkeen väännän sen kuivaksi valmiusasentoon (sadesäällä lastenrattaista jää lattiaan pitkiä kuraviiruja, ja kengistä ovensuuhun ruskeita lätäkköjä, joiden suhteen olen aivan neuroottinen). Sitten avaan kassan päivää varten ja sen jälkeen radion. Käyn vessassa, täytän vedenkeittimen  ja vasta sitten sytytän myymälään varsinaiset valot ja kun radiosta kuuluu uutisten merkiksi ”tidididii...”, avaan oven. Olen hyvin ylpeä täsmällisyydestäni. Mutta nyt ei pitänyt hehkuttaa työn iloja, vaan vapauden! Olen ahminut kirjoja; ensin Claes Anderssonin ”Salto Mortalen”, jonka pukki toi miehelle, sitten amerikkalaisen sisätautilääkäri Lee Lipsenthalin ”Nauti joka hetkestä – elä kuin jokainen päivä olisi viimeinen”, jossa hän kertoo sairastumisestaan ruokatorven syöpään ja siitä miten oppi hyväksymään että elinaikaa on jäljellä enää vähän. Hän mainitsi moneen otteeseen psykosynteesin ja kehui sen metodeja ja muistin taas asiaan upottamani ajan ja vaivan (ja rahat....) ja että minähän tosiaan olen  myös psykosynteesivalmentaja ja ehkäpä haluaisin hyvinkin syventää tietojani sillä saralla tulevana vuotena. Sitten luin kirjapiirin seuraavan: Grégoire Delacourtin ”Onnen koukkuja”, josta pidin kovasti mutta tiedän että esimerkiksi miehen sisko ei yhtään, joten uskallan ennustaa kiivasta ajatustenvaihtoa tammikuun tapaamiseemme... Sitten luin suurin varauksin Paulo Coelhon  ”Pyhiinvaeltajan” , mutta ei se ollutkaan niin huono  kuin se sietämätön ”Alkemisti” ja tietysti minua kiinnosti se eri tavalla,  kun aiomme itse kulkea saman reitin. Paulon kirja keskittyi henkiseen matkaan ja mystiikkaan, ihan kuin Shirley MacLainen ”The Camino A Journey to the Spirit”kin. Vastapainoa antoi sitten heti perään hotkaisemani erään pariskunnan matkakertomus, joka oli suurin piirtein pelkkää syötyjen munakkaiden, viinereiden, päivällisten ja aamiaisten ja juotujen limonadilasillisten listaamista  ja puuduttavaa tilitystä siitä montako euroa mikäkin maksoi ja lukiessa ärtymykseni kasvoi kasvamistaan, varsinkin kun he tuntuivat suhtautuvan joka ikiseen refugioon asunnonostajan kriittisyydellä. Mutta kyllä sekin tarjosi esimakua tulevasta. Sama reitti heilläkin. Vaikka kyllä käytännön puolta kuvaavista pyhiinvaelluskirjoista ihanin on Susanna Linnan ”Simpukankuorelta kotiin”. Luin sitä vähän sen ärsyttävän kirjan rinnalla, tuntuivat kulkevan aika samaa tahtia ja se Paulonporsashan ei edes kävellyt koko matkaa, vaan huristi bussilla loput...mikä toisaalta oli ihan vapauttavaakin saada tietää. No, kumminkin, kaikki tämä pyhiinvaellus- ja muu kirjallisuus sai aikaan sen, että jossain vaiheessa illan suussa ajattelin, että ei maar, kai sitä JOTAIN hyödyllistäkin voisi tänään tehdä ja istuin koneelle vähän näpyttelemään ja niin siinä vain lopulta kävi, että äkillisessä rohkeuden ja organisoinnin puuskassani tulin lyöneeksi meille lukkoon pyhiinvaelluksemme raamit! Lähdemme vapunaattona iltapäivällä Pariisiin, vietämme yön Montparnassella hotellissa, lähdemme seuraavana aamuna luotijunalla Bayenneen ja sieltä paikallisjunalla Saint-Jean-Pied-de- Portiin, josta vaelluksemme alkaa. No, yhdenkään kirjan vaeltajan suunnitelmat eivät ole menneet ihan jetsulleen lakkojen ja ties minkä vuoksi, mutta näin alustavasti suunnitelma on tämä. Sitten on nelisen viikkoa kävelyä, ruoka- ja yöpymispaikkojen etsimistä, YLLÄTYKSIÄ (toivottavasti kivoja ja toivottavasti pysymme kävelykuntoisina) ja 30.5.  varasin meille palkinnoksi viimein oikean hotellihuoneen Santiagosta (erikoistoiveena taas amme) ja seuraavana päivänä lennon Barcelonan kautta kotiin. Hurraa internet! Hurraa luottokortti!  Leijun jo puoliksi ilmassa asian tiimoilta, yritänkin maadoittua tänään toisen välipäivien lempiharrastukseni parissa; hamstraamalla alesta isot varastot hygieniatarvikkeita uuden vuoden tarpeita varten. Siitä tulee turvallinen ja varustautunut olo, kun kaappi on täynnä saippuaa, deodoranttia, hammastahnaa, vessapaperia,  shampoota ja pumpulipuikkoja. Semmoinen mukava illuusio, että homma on jotenkin hallussa! 

 Sixto Rodriguez: Cause :http://www.youtube.com/watch?v=S6zm7b9xY3I