Maksimaalisen onnen onkijat

No nyt se on tapahtunut. Nimittäin kiinalainen jäniksen vuosi vaihtunut lohikäärmeen vuodeksi. Hössötys ja paniikinlietsonta alkoivat jo silloin kun silmiini osui vahingossa se Tuula Kankaan juttu. Siivottu on, paljon vanhoja ”huonoja viboja” (tai peruuttamattoman tahraisia ja nuhjuisia) huokuvia vaatteita pantu pois, viimeiset työnnetty vielä eilen hätäisesti roskapussiin ja kiikutettu ulos. Uusia ostettu tilalle: ohuet, taivaansiniset farkut kevääksi, vihreät reisitaskuhousut, neljä t-paitaa, puuterinvärinen neule, tummansininen puuvillatunika, valkoinen kiinalaismallinen puuvillapaita, tupsupipo ja paksut sammalenväriset sukkahousut. Näillä mennään hienosti kevääseen. Kaikki alen loppurysäyksistä (toivottavasti se ei tuo huonoa karmaa?!).

Jääkaappiin ostettu ruokaa. Ikkunalaudalle ostettu viittä erilaista vihreää syötävää ruukkukasvia (basilikaa, vehnänorasta, lehtipersiljaa, salviaa ja sitruunamelissaa) ja laitettu ne harmaaseen pajukoriin tuoksumaan ja rehottamaan (tätä Tuula ei käskenyt tehdä, keksin itse, ajattelin saavamme hyvää bioenergiaa ja keväistä väriä). Lounaaseen sijoitettu kukkia. Mutta koska en kaipaa uutta romanssia, vaan romantiikkaa ja kukoistusta nykyiseen parisuhteeseen, valitsinkin kukkivan, mutta juurevan ruukkukukan kevytmielisten leikkokukkien sijaan (olenko nero vai supernero?) Ystäväpariskunta kiristetty ja painostettu yhdeksän appelsiinin vaihtoon. Tapaamme heidät kaupungilla ja menemme yhdessä appelsiiniostoksille Kampin K-markettiin ja sitten kerrosta ylemmäs Bruuveriin, jossa vaihdamme appelsiinipussimme toivottaen toisillemme mahtipontisesti onnea, kaikkinaista vaurautta, kukoistusta ja menestystä tulevalle vuodelle. (Hyvä olikin, ettemme ostaneet hedelmiä valmiiksi. Arvatkaa huviksenne paljonko yhdeksän appelsiinia painaa. Kolme kiloa! Ja niiden kanssa piti vielä mennä myöhemmin äänestämään. Mutta nyt kiirehdin asioiden edelle.) Ja sitten, juuri kun olimme siirtymässä onnen maksimoinnin viimeiseen vaiheeseen, jossa piti kirjoittaa lista toiveistaan ja tavoitteistaan tulevalle vuodelle, paikalle ilmestyi miehen sisko miehineen ja mikäs sen hauskempaa kuin lykätä heillekin kynä ja paperia käteen ja komentaa laatimaan listaa. Ja sitten me kaikki luimme listamme ääneen ja kierrätimme ne ympäri pöytää keräämässä siunaukselliset allekirjoitukset muilta ja suljimme listamme kuoreen. Mitäkö me toivoimme? No, mitä nyt kuusi aikuista ihmistä toivoo: esim. hakekuivuria, tuntuvaa painonpudotusta, kilttiä puolisoa, matkaa Grand Canyonille, rantalomaa, auringolaskuja ja pitkiä kävelyitä paljain jaloin lämpimässä rantahiekassa, paljon aikaa ystävien kanssa, kestävyyttä maksalle, 5000 kilometrin pyöräilysaalista, matkaa eteläiselle pallonpuoliskolle, terveyttä, lottovoittoa, velkojen saamista maksetuiksi, intoa ja tarmoa punttisalille, sopua ja rakkautta parisuhteeseen, vapautumista liioista tavaroista, vakituista työpaikkaa jne. jne.  Ja koska oli vaalipäivä, teimme vielä samaan syssyyn pienen veikkauksen vaalituloksesta. Jokainen laittoi euron likoon, sitten piti arvata kolmen ensimmäisen järjestys ja vielä (lopullisen paremmuuden selvillesaamiseksi) Niinistön äänien prosenttiosuus. Miehen onni alkoi samantien: hän voitti koko kuuden euron potin! Hyvää lohikäärmeen vuotta kaikille!

PS. Kuvassa on miehen siskon tyttärentytär valokuvaajaisänsä ikuistamana kotijärvensä jäällä. Kuva on luvan kanssa vohkittu edellisvuoden joulukortista.

Marz: Everybody had a hard year:http://www.youtube.com/watch?v=b4RWWxu-xb8

Huuliherpeshuuhkaja ja Infernaalinen Pettäjä

Ah, miten rakastankaan kirjapiiriämme! Jokaista sen jäsentä yksilönä ja aivan erityisesti sitä maagista ja voimauttavaa ja luottamuksentäyteistä ilmapiiriä joka sitä ja meitä jäseniä  jokaisessa tapaamisessamme suojelee ja ympäröi. Siellä on hauskaa. Ja siellä on syvällistä. Ja mainitsinko jo, että siellä on HAUSKAA.  Ja kirjoistakin puhutaan. Tällä kertaa tosin vähemmän kuin yleensä, ehkä puimme kuolemaa niin paljon viimeksi, että Tina Lundanin Ensimmäinen kesä ei nostattanut suuria tunteita eikä tuntunut hirveän syvälle uponneen kehenkään. Mutta pitää ymmärtää, että tässä välissä on tapahtunut niin paljon. On ollut joulu ja Merete Mazzarellalta on tullut uusi kirja, jossa hän kertoo hurjasta rakastumisestaan suomenruotsalaiseen filosofiin ja siitä miten rakkaus mullisti hänen elämänsä kertakaikkiaan niin, että Huvilakadun asuntokin piti myydä.  Mutta emme me valinneet Mereteä seuraavaksi kirjaksi vaan kirjapiirin uusi jäsen sai ehdottaa ja hän ehdotti Karin Ehrnrootin kirjaa Vinoon varttunut tyttö tai jotain sinnepäin, ja se hyväksyttiin.

Mutta viis kirjoista (tällä kertaa) ja huomio naisiin. Ikähaitari kirjapiirissä on reilusta neljästäkymmenestä reiluun kuuteenkymmeneen ja voi mikä voima, vahvuus ja viisaus porukkaan mahtuukaan! Pääsemme Taka-Töölöön erään jäsenen kyydissä. Hän sukkuloi sujuvasti autollaan valtavien lumipenkkojen yli ja tietää kaikki kadut ja on niin ajan hermolla, että tietää senkin, että jossain on ratikka pudonnut kiskoilta jolloin hän olisi voinut koukata reittiä, jolla ei yleensä saa ajaa, mutta ei kehdannutkaan, sillä poliisi oli jo ehtinyt paikalle ohjaamaan liikennettä ja sitten hän  parkkeeraa suvereenisti ja pokkana suoraan kirjapiirikokoontumistaloa vastapäätä lumikinokseen. Päivänä jolloin huomattava osa pääkaupunkiseudun autoista seisoo parinkymmenen auton ketjukolarin ruuhkauttamalla Tuusulanväylällä ja jopa ydinkeskustan kadut ovat paksun, puuromaisen sohjon peitossa. Sitten hän kirjapiirin parisuhteisiin liittyvän keskustelun lomassa viittaa sivumennen ex-puolisoonsa ja  lapsensa isään ja mainitsee, että hänhän oli  ”aivan infernaalinen pettäjä”, joka saattoi käydä naisissa vaikka kauppareissulla, sillä aikaa kun lohi oli uunissa ja odotti kermaa jota mies oli lähetetty hakemaan. Minä tartun heti kepeästi kerrottuun anekdoottiin niin, että meinaan saada viinirypäleen väärään kurkkuun ja hirveä hra Infernaalinen Pettäjä alkaa välittömästi elää päässäni ja ilmoitan heti, että haluan mainita hänet blogissani, saanko? Ja hän sanoo silmät tuikkien, että ihan vapaasti, ”eipähän mene komea mies täysin hukkaan”. Siinä teille mallia irtipäästämisen ja eteenpäin menemisen  jalosta taidosta! Ei tippaakaan katkeruutta, opiksi on otettu ja löydetty uusi, lempeä ja rakastava puoliso ja Infernaalinen Pettäjä saa tehdä mitä lystää.

Sitten puhutaan kaikesta mahdollisesta, sielunkumppanuudesta ja Platonista ja kohtalosta ja kuolemanjälkeisestä elämästä ja Jumalasta ja sitten tulee puhe Hesarissa olleesta suru-uutisesta jossa kerrottiin Forumin katolla majailleen huuhkajan kuolleen herpekseen. Miehen sisko kertoo, että uutinen oli herättänyt suurta huomiota hänen kollegojensa keskuudessa ja eräs oli ihmetellyt kovaan ääneen, että miten se voi olla mahdollista? Että eihän huuhkajalla edes ole huulia? Ja toinen oli jatkanut, että se saattoi olla sukuelinherpes, mutta sitten piti miettiä, että onko sillä niitäkään ja että kylläpä onkin mystinen juttu. Ja sitten eräs kirjapiiriläisistäkin yhtyi tähän tahattomaan hulluuteen tiedustelemalla asiallisesti, että hekö kuitenkin onnistuivat saamaan huuhkajan kiinni, vaikka ei kai kuolleen linnun pyydystäminen ole läheskään niin haastavaa kuin elävän ja lentokykyisen ja minä olin tässä vaiheessa jo aivan avuttomassa tilassa ajatellessani huuliherpeshuuhkajaa ja Infernaalista Pettäjää ja vaikka kumpikaan tarinoista ei ole sinällään mitenkään mukava (huuhkajarukka, rauha sen sielulle. Ruumishan täytetään ja pannaan vitriiniin Luonnontieteelliseen minun ja kaltaisteni töllisteltäväksi, toivottavasti ymmärrän edes silloin olla repeämättä räkänauruun toisin kuin kirjapiirissä) kumpikin osoittaa, että huumoria ja naurua voi irrota vaikka mistä. Eilen miehen siskon mies kertoi vitsin. Se menee näin: "Haluan kuolla rauhallisesti, syvässä unessa kuten isoisäni. En kauhusta kirkuen, kuten ne jotka istuivat hänen kyydissään..."

Laura Bell Bundy: Giddy on up:http://www.youtube.com/watch?v=3xfFbB2CRo8&feature=list_related&playnext=1&list=AVGxdCwVVULXc0vCmjxIxetBNVCPU2Vqbf

Hei hei, DTM!

Viime perjantaina kävelimme miehen kanssa Iso Robaa pitkin kotia kohti ja ihmettelimme miksi ihmiset hyörivät ja pyörivät ja  istuskelivat taivasalla pinkeillä sohvilla ja vihreillä fatboy-tyynyillä  ravintola DTM:n edustalla, vaikka tuuli ja tuiskutti lunta. Kävi ilmi, että "homopyhätöksi" tituleerattu DTM teki muuttoa  (vai oliko se peräti vallan lopettamassa?) ja vanhaa irtaimistoa sai vapaasti viedä mukanaan niin paljon kuin kehtasi tai jaksoi kantaa. Meillä oli kassissa K-kaupasta ostettu, yhä lämmin grillattu broileri ja se houkutteli meitä enemmän kuin DTM:n aarteet, mutta mies otti kuitenkin taskustaan puhelimen ja antoi hälytyksen roinaa keräävälle ja edelleen kaupittelevalle ystävälleen, joka jätti nokkaunensa Arabianrannassa sikseen ja porhalsi kaasu pohjassa pakettiautollaan saaliinjaolle. Sitten hän lastasi autonsa täyteen pöytiä, baarijakkaroita, vinyyli- ja cd-levyjä, savukoneen ja valokoneen (joita vannotin häntä olemaan myymättä eteenpäin ankaran rangaistuksen uhalla, sillä ne ovat aivan lyömättömät kapineet joissain tulevissa juhlissa), sikapainavia terassipöytien takorautaisia jalkoja   ym. ym. ja soitti useaan otteeseen miehelle, että tule nyt herran tähden auttamaan sieltä. Ja kun olimme syöneet broilerin ja mies oli pelannut pari erää shakkia, hän meni ja auttoi lastaamaan autoa ja sitten hän soitti puolestaan minulle, että onko ok, jos  hänkin tuo meille  jotain pientä muistoksi DTM:stä ja minä ajattelin, että onhan se sentään ollut meidän lähiravintolamme eikä siitä ole montaakaan viikkoa kun siellä viimeksi tuli jorattua sunnuntain ja maanantain välisinä pikkutunteina syntymäpäivähuumassa ja miehelle sen kesäterassi on ollut varsinainen keidas, josta on saanut olutta halvimmillaan alle kolme euroa tuoppi ja että vastahan siellä BB-Sauli ja Adam Lambert tappelivat putkareissun arvoisesti ja sanoin, että no tuo nyt jokin pieni muistoesine vanhojen aikojen (tai edesmenneen, DTM:ssä viimeisen iltansa viettäneen professori Kari S. Tikan, jonka epäreilu loppu järkytti minua syvästi) kunniaksi. Ajattelin lähinnä jotain tuoppia tai kynää. Arvatkaa mitä hän toi? Puolikkaan paketin sinistä kopiopaperia, josta päällimmäiset viisikymmentä sivua olivat menneet aivan kupruille ja läikikkäiksi lumisateessa, sekä viinapullon suuhun ruuvattavan pienen kaatonokan (se on kyllä ihan kätevä). Kiitos DTM: muistan sinua aina kun tulostan jotain siniselle paperille!

Vonda Shepard: Searching my soul: http://www.youtube.com/watch?v=4uvVgpCCbY8

Palapeli opettaa

Julistin mielessäni tämän vuoden teemaksi työn ja kuinkas kävikään? Miehen sisko menetti äänensä ja kutsui minut heti lukuvuoden ensimmäisenä päivänä sijaisekseen.  Ja koska olin julistanut mitä olin ja koska miehen siskon piti päästä lääkäriin, suostuin, vaikka minulla oli palapelin kokoaminen pahasti kesken. Ja samaan syssyyn soitti isä ja kysyi mitä puuhailemme ja minä kerroin, että täällä on kauhean hektistä, sillä minut repäistiin työelämään suoraan palapelin äärestä ja että missä välissä minä nyt sen saan valmiiksi, sillä enhän minä nyt joka paikkaan voi revetä ja isä neuvoi minua tekemään ensin ne työt, joista maksetaan rahaa ja ulkoistamaan palapelin tekemisen miehelle (aivan naurettava ajatus). Mutta otin onkeeni isän neuvosta ja niinpä olen menneellä viikolla opettanut ja opettanut ja opettanut (paitsi miehen siskon, myös omat tuntini) ja niin palapeli on maannut keskeneräisenä olohuoneen lattialla yli viikon, kunnes viimein sain viimeisen palan paikoilleen viime yönä kello 01.32. Ah onnea!

Palapelit eivät todellakaan ole erikoisalaani. Olen koonnut niitä elämäni aikana valmiiksi saakka ehkä yhden ja aloittanut paria muuta ja jättänyt ne kesken. Se on niin tuskastuttavan hankalaa ja hidasta ja jotenkin niin turhaa, mutta nyt oli kyseessä poikkeustapaus, sillä kyseessä oli palapeliversio Katja Tukiaisen maalauksesta ja minä RRRRAKASTAN Katja Tukiaisen tyttö- ja bambiaiheisia kuvia ja hänen suosimansa pinkki on voimavärini ja ajattelin, että äkkiäkös tuommoisen viidensadan palan palapelin kokoaa ja sitten voin liimata sen pahville ja ripustaa vaikka seinälle. Kuten sanottua, en ole mikään palapeliekspertti, mutta sen verran minäkin tiedän, että on olemassa paaaaaljon suurempiakin palapelejä, ainakin tuhannen ja kahdentuhannen palan kokoisia ja niinpä ajattelin, että tämä on joku lasten versio.  Voi veljet, miten väärässä olinkaan! Olin tulla hulluksi jo reunoja kootessani ja toisesta sivusta tuli monta senttiä pitempi kuin toisesta ja sitten piti hakea kohtaa, jossa oli käyttänyt palojen sovittamisessa kenties enemmän voimaa kuin taitoa ja kun löysin sen, tajusin ensimmäisen palapelin tarjoaman opin. Nimittäin sen, että palapeliin ja ihmissuhteisiin pätevät samat säännöt. Jos se on se OIKEA, palat loksahtavat vaivattomasti kohdilleen ja voi alkaa rakentaa jatkoa varmoin ottein ja turvallisin mielin. Jos se on väärä ja survoo eteenpäin väkisin, jatko alkaa takuuvarmasti mennä vähän vinoon ja lopputulos tuskin on kaunista katseltavaa. Jouduin siis nöyrtymään, purkamaan ja palaamaan takaisin, mutta lopputuloksen kannalta se oli ainoa oikea ratkaisu.

Palapelissä oli paljon pinkkiä ja oikean palan löytäminen tuntui aluksi täysin ylivoimaiselta ja olin jo luovuttaa, mutta viimein tajusin, että oikean ratkaisun löytämiseksi pitää ottaa etäisyyttä itse asiaan(= pinkkiin palaan) ja kiinnittää huomio isompaan kokonaisuuteen, eli ympäröivien palojen muotoon. Ja opin kiinnittämään huomiota pieniin yksityiskohtiin. Tämä on lommolla tästä kohtaa ja tässä on tämmöinen paksu pykälä ja tässä taas vasemmalle viistävä kolo. Ja tajusin, että palaset pienine ominaispiirteineen ovat kuin me ihmiset, joilla jokaisella on omat lommonsa ja erityispiirteensä ja että jos toivoo kokonaisuuden toimivan harmonisesti on aivan turha edes odottaa, että kahta täysin identtistä palaa löytyy, vaan pitää hyväksyä jokaisen erilaisuus ja mukautua siihen ja luottaa että jokaiselle löytyy oma paikkansa juuri sellaisena kuin hän on.

Koska olen kärsimätön luonne, otti todella koville kun ei edellä mainituista oivalluksista huolimatta löytänyt oikeaa palaa. Silloin huomasin useaan otteeseen ajattelevani, että minä olen oikeassa ja pelinvalmistaja väärässä (= olen takuulla käynyt läpi kaikki vaihtoehdot, mutta juuri kyseinen pala puuttuu kokonaan). Koska tämä ajatus toistui miltei jokaisen palan kohdalla ja paloja kuitenkin oli röykkiöittäin lattialla, en voinut heti lähteä tekemään reklamaatiota, sillä todistettavasti ainakaan kaikki palat eivät voineet puuttua ja niin jouduin vain nöyrtymään sen ajatuksen edessä, että minä en vain osaa ja että syy ei automaattisesti ole aina muissa (ja jouduin myöntämään, että olen aika kärkäs syyttelemään toisia, kun asiat eivät suju mieleni mukaan). Ja niinhän siinä sitten kävi, että kaikki palat olivat asianmukaisesti mukana ja jokaiselle löytyi paikkansa ja minä olin koonnut sen loppujen lopuksi aivan itse ja oppinut samalla monta tärkeää asiaa. Palapeli on zen! Olo oli kuin Olympiavoittajalla. Ehkä kokoan joskus toisenkin.

Whitney Houston: One moment in time: http://www.youtube.com/watch?v=Wx4v6cO1GMk&feature=related

Asenteella uuteen vuoteen!

Luin Feng Shui-asiantuntija Tuula Kankaan kotisivuilta kiintoisia asioita, jotka koskevat kohta käsillä olevaa kiinalaista uutta vuotta. Jaan Tuulan viisaudet kanssanne, jotta tekin voitte varautua asianmukaisesti.

 Kiinalainen uusi vuosi vaihtuu 22.1.2012 ja vuoden ensimmäinen päivä on 23.1. Vuosi päättyy 9.2.2013.

Jos haluat uuden vuotesi sujuvan hyvin, kannattaa tehdä kaikki keskeneräiset työt, siivota koti hyvin ja maksaa kaikki erääntyvät laskut. Voit myös maksaa rahaa omalle tilillesi.

Kiinalaisen uuden vuoden ensimmäisenä päivänä; 23.1. ei kannata siivota, koska silloin eliminoidaan hyvä uusi chi. Pukeudu johonkin uuteen vaatteeseen. Tämä voi olla myös uusi alusvaate. Varusta jääkaappi täyteen ruokaa. Vaihda yhdeksän appelsiinia jonkun kanssa. Appelsiinin väri symboloi kultaa. Jos odotat vuodelta uutta romanssia, osta lounaan sektorille kevään kukkia; esim. tulppaani on hyvä Suomessa. Kuuntele omalle korvalle sopivaa musiikkia. Voit tehdä myös toivomuslistan siitä, mitä haluat omaa elämääsi tulevan vuonna 2012.

No, mitäpä muuta kuin tuumasta toimeen!  Aion raivata kaikki epämääräiset nurkkiin kertyneet röykkiöt, inventoida vaatevaraston, pestä lattiat, vaihtaa petivaatteet, imuroida, pyyhkiä pölyt jne., jne., jne.  Mutta voi tyrmistystä, kun huomaan taloyhtiön yrittävän rajoittaa toimintaani aivan uskomattoman typerin tuuletusaikasäännöin: ma, ke, pe siihen ja siihen aikaan saa tuulettaa mattoja, ti, to, la siihen ja siihen aikaan saa tuulettaa petivaatteita ja sunnuntaina saa istua kotona käsiensä päällä. Jos minua jokin tässä maailmassa ärsyttää, niin tuollainen typeryys. On AIVAN PAKKO rikkoa sääntöjä edes vähäsen. Ei muuta kuin kaikki pehmeä sisustusmateriaali parvekkeelle (ne ovat siellä NYT, katsotaan mitä tapahtuu.....!). Sitten vaatteiden kimppuun. Mies seuraa syrjäsilmin toimiani (kaiketi vahtii, ettei yksikään hänen vaatekappaleistaan päädy kirpputorikassiin. Ei huolta. Yksikään hänen vaatteistaan ei kelpaisi kirpputorille. Sen sijaan pari t-paitaa päätyy räteiksi...) Joskus aika ja mieliala ovat todella otolliset raivaamiselle. Silloin kannattaa antaa palaa. Mutta raivatessa kannattaa kuunnella sydäntään. Laitan paljon periaatteessa nättejä ja siistejä vaatteita kirpputoripinoon, sillä jostain syystä niitä ei vain tule pidettyä ja kun sen tekee itselleen selväksi, luopuminen on lasten leikkiä. Kun mies  näkee minun ottavan masentavan savenvärisen ja muodottoman hmmmm, mekon...? Ei,....tunikan? Öh, no vaatekappaleen ja viikkaavan sen hellin käsin takaisin laatikkoon, hän (paraskin puhuja!) kysyy, että aiotko todella säästää tuon, ja sitten hänellä on vielä otsaa jatkaa, että eikö se näytä vähän semmoiselta.....halpahallirytkyltä? Ja siltähän se juuri näyttää. Mutta olen oppinut, että ei kannata ostaa stringejä....Ei, SEN minä opin jo vuosia, vuosia sitten, mutta nyttemmin olen oppinut, että on olemassa vaatteita, jotka käyvät aina takuuvarmasti yhteen tietyn asenteen kanssa, ja mitä enemmän ikää tulee, sitä useammin asenteeni tuntuu olevan "I don’t give a shit! " Ja muodoton halpahalliriepuni ilmentää sitä mitä parhaiten. Mutta 22.1. varon visusti sonnustautumasta em. rytkyyn tai asenteeseen. Sen sijaan aion valita ylleni superkivat vaatteet ja jotain uutta ja olla liikkeellä yltiöpositiivisella asenteella ja mielin kielin ja rähmälläni mahtavan lohikäärmeen edessä. Tässä asiassa en halua riskeerata olemalla uhmakas. Sitä paitsi lohikäärmeen kosto on paljon pelottavampi kuin taloyhtiön nuhteet siitä, että on tuulettanut samana päivänä sekä mattoa että täkkiä. Kiinalainen uusi vuosi täytyy muistaa merkitä allakkaan, 22. on nimittäin sunnuntai, ja jos ei ole tarkkana voi koko taianomainen päivä hujahtaa pyjamassa ja villasuksissa ja sitä miten se heijastuisi tulevaan vuoteen ei uskalla edes ajatella. Mutta kenen kanssa vaihdan ne yhdeksän appelsiinia?! Miehen?

Kuluvista vuosista puheen ollen silmiini osui tänään kaksi juttua joissa vanhat parrat Stephen Hawking ja Matti-Esko Hytönen päästelivät suustaan virkistäviä lausahduksia. 68-vuotias Matti-Esko esitteli tohkeissaan treenattua kroppaansa ja sanoi luidensa päältä löytyvän ”pelkkää sisäfilettä” ja minä tulin aivan kateelliseksi (en siksi että haluasin näyttää Matti-Eskolta, vaan siksi että hän se jaksaa ja jaksaa ja jaksaa hikoilla siellä salilla. Itse asiassa tulin melkein niin kateelliseksi että päätin lähes itsekin ruveta treenaamaan ja kyllä minä miltei lähes varmaan ihan lähiaikoina rupeankin. Ehkä. Stephen Hawking puolestaan täyttää sunnuntaina 70 vuotta ja sen kunniaksi hänestä tehtiin haastattelu tiedelehteen. Haastattelija kehui hänen aikaansaannoksiaan kosmologian saralla ja kysyi sitten, että herra Hawking, mikä mahtaa olla se asia, joka teitä kaikkein eniten  universumissa kiehtoo tai askarruttaa, johon Hawking, se pikku peijakas, vastasi että NAISET.

 Helen Reddy: I am woman, hear me roar:http://www.youtube.com/watch?v=MGMESM8JKOg

Karmivan tyttömäistä

Huomenna, kuten tietänette, vietetään loppiaista ja se tarkoittaa ikävä kyllä sitä, että kuusi on nyt riisuttava silkkiruusuista ja -orkideoista, kardinaali- ja muista linnuista, poneista, bambeista,  yksisarvisista, dromedaareista, jääkarhuista,  enkeleistä, palloista, kristalleista ja matelijoista (vitsi vitsi, siis tuo viimeisin).  Vaihdoin kuusen koristusta viimeisimpien hankintojeni myötä ja olen siihen nyt niin kiintynyt, että oikein sydämestä riepoo kun koristeet pitää pakata vintille odottamaan ensi joulua. Tuskaa lievittää vähän se, että postiluukusta kolahti juuri Korpikankaan siemenluettelo, jonka ääressä on mukavaa suunnitella kevään kylvöksiä. Mutta vielä eletään joulunaikaa. Ja tänään haluan puhua joulukoristeista. Koristeet ovat tärkeitä! Jos teillä on lapsia, on ehkä hyvä tiedostaa, että lapsuuden joulukoristeet jättävät mieleen pysyvän jäljen. Tähän jouluun saakka olen ajatellut, että se jälki on ehdottoman lämmin ja myönteinen, mutta mies sai minut tajuamaan, ettei näin suinkaan aina ole.  Niin kuin tiedätte, jos olette lukeneet aikaisempia kirjoituksiani, vietimme tänä vuonna joulua Nuuksiossa miehen siskon tyttären kotona. Siellä oli mahtava nelimetrinen kuusi, joka oli tietysti niellyt koristeita laatikkokaupalla, niin että kaikkea ei millään pystynyt sisäistämään ensivilkaisulla. Aattoillan ollessa jo pitkällä mies säikäytti minut puoli metriä irti nojatuolista mylvähtämällä aidosti järkyttyneenä: ”Mitä TUO tuolla tekee!?”  osoittaen vapisevalla sormellaan kohti kuusta. En meinannut millään käsittää mistä on kyse, kunnes minulle selvisi, että hän osoitti kaunista, isohkoa valkoista koristetta, jonka keskelle oli liimattu enkelikiiltokuva. Kävi ilmi, että se oli valkoisista hevosenjouhista tehty koriste (tähti, josta roikkui viuhkamainen pitkä häntä). Miehen sisko selitti, että se on kulkeutunut heidän lapsuudenkodistaan ensin heille ja sitten esikoistyttärelle ja että edellisenä jouluna oli julistettu yleinen hätätila, sillä hevosenjouhi/enkelikoriste oli joutunut hukkaan. Mies tuijotti sitä inhosta vavisten ja minä aavistin, että tähän liittyy nyt jokin tarina (miehen perheessä kaikkeen liittyy yleensä tarina, mutta tämän halusin ehdottomasti kuulla heti paikalla).  Pettymyksekseni mitään tarinaa ei tullut. Mies vähätteli reaktiotaan ja sanoi, että hän ei vain "erityisemmin pidä” tuosta ja minä tivasin miehen siskolta ovatko he edesmenneen isoveljen kanssa kenties joskus muinoin pelotelleet miestä koristeella, mutta ei hän muistanut (tai tunnustanut) mitään sellaista tapahtuneen. Painoin päälle ja lopulta mies (saadakseen minut kimpustaan) mutisi, ettei tykkää hevos/enkelikoristeesta, koska se on niin ”tyttömäinen”. Haloo! Nyt on kyse joulukoristeista, ne ovat järkiään ”tyttömäisiä” enkä hellittänyt, vaan tivasin, että millaiset koristeet sitten hänen mielestään ovat ”miehekkäitä”, mutta hänpä ei jäänytkään sanattomaksi, vaan vastasi kuuluvasti ja varmasti: "Pallot. Ja köynnökset!" No, mies voitti tällä kertaa, mutta vielä minä sen tarinan hänestä kiskon...

Asha Ali: A promise broken: http://www.youtube.com/watch?v=hYR6hCrt9_Q&feature=related

Vihreitä viettelyksiä

Olemme miehen kanssa langettaneet itsellemme lähinnä ruokavalioomme ja ostoskäyttäytymiseemme liittyvän askeesitilan joulun hurjastelujen jälkeen. Käytännössä se tarkoittaa sitä, ettemme syö karkkia, juo alkoholia emmekä törsää rahaa mihinkään typerään. Mutta äkilliset suunnanmuutokset ovat vaikeita ja joskus hankalahkoja panna käytäntöön.  Annan esimerkin. Lapsikin tajuaa, että vihreä kuula on makeinen ja piparkakku on leivonnainen. Mutta mikä on vihreän kuulan puolikas sen jälkeen, kun se on liimattu piparkakkutalon seinään? Onko se edelleen makeinen vai onko se sulautunut leivonnaiseen, jolloin sen voi syödä vailla omantunnontuskia? (Kallistuimme jälkimmäisen kannalle, sitten raavimme ja nypimme kaikki irtoavat karamellit piparkakkutalosta, kun taas itse talon savuavat rauniot lensivät roskikseen, mutta me pyyhimme tyytyväisinä suupielemme ja totesimme, että ”piparkakkutalo” on tältä vuodelta syöty).  Kun yrittää toimia itse laatimiensa sääntöjen mukaan joutuu koko ajan käymään pieniä päänsisäisiä neuvotteluja itsensä kanssa. Hyvä puoli on se, että voittaa aina.  Tänään minulla oli oppilas varttia vaille yhteen ja olin jo katsonut, että varttia vaille kaksi menisi Tennispalatsissa New Year’s Eve (jonka olen jo nähnyt, mutta näkisin kernaasti uudelleenkin). Koska minulla oli luppoaikaa, poikkesin Stockmannille vähän ”katselemaan” (= menin nuolena neljänteen kerrokseen, jossa he myyvät jämäjoulukoristeitaan ja jossa olin aiemmin nähnyt vihreitä kardinaalilintuja – 50% joiden tiesin sopivan kuuseemme kuin nenä päähän). Aiemmin jätin ostamatta, sillä siellä oli pitkä jono (ja koska olin jo ”säästänyt” niin hurjasti ostelemalla flanellisia pyjamahousuja ja sukkia ja kosmetiikkaa alennusmyynnistä), mutta nyt olin todellisen arvovalinnan edessä. Vihreällä hileellä päällystetyt höyhenpyrstöiset koristelinnut eivät lukeudu millään kriteereillä välttämättömyystavaroihin. Mutta niiden pyrstössä oli koristeena jalokiviä! Ja me molemmat pidämme linnuista! Ja ensi vuonnakin, hetkinen aikaisemmin, siis TÄNÄ vuonnakin joulu tulla jolkottaa. On hyvä olla varautunut. Ja jos ostan kardinaalilinnut nyt enkä marraskuussa, säästän pitkän pennin. Ja todellinen kauhuskenaario: kardinaalilinnut eivät ehkä kuulu enää ensi joulun mallistoon jolloin saan katua loppuikäni. Mutta entä askeesi....? Mietin ja pähkäilen punniten käsissäni kardinaalilintuja ja kello käy ja nyt pitäisi jo olla hyvää vauhtia matkalla kohti Tennispalatsia ja silloin minulla välähtää! Jos en menekään leffaan, säästän lipun hinnan ja voin sijoittaa sen kardinaalilintuihin. Minähän olen nähnyt sen filmin jo, joten saman asian ajanee, jos googlettaa Jon Bon Jovin ”Have a little faith in me”:n ja kuuntelee sen kolmisenkymmentä kertaa putkeen. Helpottuneisuus valtaa mieleni ja kehoni onnistuttuani järkeilemään tällaisen win-win-ratkaisun.  Kotimatkalla poikkean vielä Clas Ohlssonille ja olen oikeastaan helpottunut, koska siellä ei ole mitään mitä haluaisin paitsi että yhtäkkiä onkin! Ihanan vihreä joogamatto! Se kuuluu Wii Fit peliin lisävarusteina, mutta ei ilmeisesti ole mennyt kaupaksi, sillä sitä (ja mukaan kuuluvaa silikonityynyä ja kantokassia) kaupitellaan, uskokaa tai älkää, naurettavaan 1,95 euron hintaan (normaali hinta 24,90). Minulla on joogamatto. Mutta se on punainen! Vihreä on hienompi. Keväisempi! Minun on todella vaikeaa perustella itselleni miksi tarvitsen uuden joogamaton (etenkin  kun en joogaa nykyään juuri koskaan), sillä askeesissamme ei ole kyse vain törsäämisen ja mässäämisen rajoittamisesta, vaan siihen kuuluu myös turhasta roinasta luopuminen.  Mutta miettikää nyt vähän itsekin, puoli-ilmainen ihana  joogamatto. Eihän sitä kauppaankaan voi jättää! Ja äkkiä muistan:pikkusisko tarvitsee joogamaton, puhui siitä juuri ennen joulua. Soitan pikkusiskolle, mutta tämä ei vastaa, koska (kuten myöhemmin käy ilmi) hänellä on parhaillaan hampaiden valkaisumuotit suussaan.  Mutta viis siitä. Minulla on SYY ostaa ihana, vihreä joogamatto, mutta kun pikkusisko myöhemmin soittaa, en suinkaan sano, että olen ostanut hänelle vihreän joogamaton, vaan käsken häntä hakemaan omansa Clas Ohlssonilta...

Jon Bon Jovi: Have a little faith in mehttp://www.youtube.com/watch?v=BT3T-Y4dtY8

Gaudin dieetti

Tässä vaiheessa vuotta monet meistä tekevät pientä tai vähän radikaalimpaakin säätöä ruokavalioonsa ja erilaiset muotidieetit saavat seuraajia joista muutamat jaksavat sinnitellä jopa laskiaiseen asti. Nyt hössötetään kauheasti siitä Dukan-dieetistä, mutta minäpä törmäsin tuntisuunnitelmia tehdessäni aivan uudenlaiseen dieettiin (vaikka se onkin keksitty jo miltei sata vuotta sitten) ja se se vasta kuulostaakin tehokkaalta. Tutkin arkkitehti Antoni Gaudista kertovaa artikkelia ja siinä esiteltiin tietysti niitä ihania taloja Barcelonassa ja minä  tietysti rakastuin Gaudiin välittömästi ja rytinällä ja ryntäsin siltä istumalta googlettamaan halpalentoyhtiöiden lentoja Barcelonaan, sillä yhtäkkiä en voinut enää kestää hetkeäkään pääsemättä ihailemaan hänen mielikuvituksekkaita ja vitsikkäitä ja runsaita ja surrealistisia talojaan, mutta sitten muistin olevani nykyään aikuinen, joka osaa säädellä tarpeentyydytystään ja palasin artikkelin ääreen ja surin Gaudin surkeaa kuolemaa (lättänänä keskellä katua raitiovaunun yliajamana ja taksikuskit arpomassa ympärillä, että pitäisikö tuo viedä hoitoon ja päätyen siihen tulokseen ettei maksa vaivaa) ja siinä artikkelissa kerrottiin, että Gaudi oli syrjäänvetäytyvää sorttia koska sairasti nuorena niin paljon ja koska ainoa nainen jota hän yritti kosiskella antoi välittömästi rukkaset ja niin hän sitten alkoi (kostoksi?) pykätä niitä huimia rakennuksia.  Loputtoman ja mahtipontisen kirkkoprojektinsa aikana hän  siirrätti jopa sänkynsä ja työpöytänsä  rakennustyömaalle, koska halusi pyhittää kaiken liikenevän aikansa Sagrada Familian rakentamiseen, mutta teitä tietysti kiinnostaa eniten se lupaamani dieetti, joten tässä se tulee nyt pitemmittä jaaritteluitta.  Gaudi eli salaatinlehdillä, joita hän dippasi maitoon sekä muutamalla pähkinällä ja rusinalla päivässä.  Miettikää miten kevyttä ja kätevää! Mutta jos kokeilette, niin se on sitten omalla vastuulla...

Annika Eklund: Valonarkaahttp://www.youtube.com/watch?v=TGI6c2rPnpE&feature=related

Haaveena hieno hanke

On uuden vuoden alku ja aika suunnitella tulevaa. Jatketaanko samaan malliin (no ei todellakaan!) vai tehdäänkö muutoksia ja jos niin millaisia? Pikkusisko soittaa ja kysyn aikooko hän luvata jotain, mutta kuulemma ei. Tai sittenkin kuulemma kyllä: hän aikoo juoda tulevana vuonna enemmän vettä. Minä kaipaan jotain suurempaa ja näyttävämpää! Asiaan on vaikuttanut vahvasti miehelle ostamani joululahjakirja,  Benjamin Meen ”Koti eläintarhassa”, jossa perhe realisoi perheen isältä jääneen omaisuuden 76-vuotiaan äidin ollessa innokkaasti mukana ja ostaa ränsistyneen eläintarhan ja alkaa kunnostaa sitä vaikka vaikeuksia on aivan mielettömästi alkumetreiltä asti kun jaguaari karkaa ja tapiirin alueella on liikaa sen sorkkia ärsyttävää mutaa ja vettä  ei tule hanasta (mutta toisaalta solkenaan kuukausikaupalla taivaalta)ja lupia ja lainoja ei heru ja vaimo kuolee aivosyöpään, mutta siellä he vain ovat ja rakentavat eläintarhaansa ja minä ihailen sitä sitoutumista ja intohimoa jolla he selättävät haasteen kerrallaan ja kun asiat ovat todella huonossa jamassa, äiti jaksaa vielä tsempata, että ”ainakaan kukaan ei ammu suoraan meitä kohti”. Ja sitten kuukautta ennen kuin eläintarha olisi määrä avata, rahat ovat aivan lopussa ja kissaeläimille pitää antaa kallista hammashoitoa ja lapsille on hommattava pomppulinna ja eläintarhaan kioski ja työntekijöille yhteneväiset työasut ja eläintarhan puotiin pörröisiä pehmoeläimiä myytäväksi ja tuntuu ettei tule mitään, mutta lopulta kaikki suttaantuu ja 76-vuotias äiti saa toimia eläintarhan johtajana ja kaikki hänen ikätoverinsa ovat vihreitä kateudesta. Ja minä huomaan, että itsekin haluaisin rakastua johonkin kiinteistöön tai hankkeeseen niin että olisin valmis säästämään vuosikaudet ja todella pistämään kaiken peliin saavuttaakseni haaveeni. Nyt kun olen jo 43-vuotias aikuinen nainen enkä enää mikään lapsellinen hanskat tiskiin paiskaava 42-vuotias heitukka, alan olla valmis tekemään pitkän tähtäimen suunnitelmia. Luin hiljattain Liza Marklundin haastattelun, jossa hän sanoi eläneensä 90-luvulla niin tiukilla, ettei ostanut edes sukkia viiteen vuoteen ja luin toisen ruotsalaisen kirjailijan, Marianne Cedervallin kirjan ”Ajattelen sinua kuolemaasi saakka” ja kirjan liepeessä tiedettiin kertoa, että Cedervall on ostanut vanhan kappelin, jota kunnostaa asunnokseen. Kappelin! Ja hyllyssä odottaa jo Mary Moodyn kirja ”Au revoir- näkemiin”, jossa viisikymppinen Mary jättää elämänsä (ja miehen, lapset ja lapsenlapset) Australiassa ja muuttaa omin nokkineen Etelä-Ranskaan. Tuollaiset tarinat ovat todella motivoivia, mutta niin oli toisaalta sekin joka tuli uudenvuodenaattona televisiosta. Siinä Joanna Lumley matkusti Pohjois-Norjaan nähdäkseen revontulia ja matkusti pitkin vuonoja ja yöpyi pipo päässä ja hanskat kädessä jäähotellissa ja etsi ja etsi, kunnes päätyi Tromssaan ja näki viimein revontulensa ja se oli todella koskettavaa ja päätin heti paikalla, että tuommoisen matkan minäkin haluan tehdä. Mikäli eläintarha/viinitilakiireiltäni suinkin ennätän...

Abba: Happy New Year:http://www.youtube.com/watch?v=3Uo0JAUWijM&feature=related