Rauhaa!



Elämäni  on ollut viime aikoina hektistä. En ole tottunut sellaiseen. Hektisyys ei lainkaan pue minua. Ensin se saa minut ärtyisäksi ja levottomaksi ja heti perään regressoitumaan ja sitä myötä etsimään helpotusta Snickers-patukoista, varhaisteineille suunnatusta kirjallisuudesta ja Green Wing-sarjasta missä ei sinänsä tietenkään ole mitään muuta vikaa kuin se, että ne ovat niin alkeellisia, kömpelöitä ja läpinäkyviä yrityksiä paeta todellisuutta. Uudet harrastuksetkin, italia ja jooga, ovat alkaneet tökkiä heti alkuunsa. Italiassa tuskastun kun en muista mikä on leivänpaahdin tai sukkahousut tai milloin mikäkin italiaksi ja joogan pukuhuoneen naiset tuntuvat ärsyttävän äänekkäiltä ja kyynerpäikkäiltä.

 

 

Mutta on tässä  muutakin tapahtunut. Rakas ystävä Turusta kävi päiväseltään Helsingissä, ensimmäistä kertaa ilman lapsia. Menin häntä junalle vastaan ja kävelimme halki sunnuntaiaamuisen kaupungin , istuskelimme Senaatintorilla, kuljimme Kaivopuiston rantaa Carusellille, jossa nautimme suklaakakku-kuohuviiniaamiaisen ja puhuimme kaikesta niin kuin ennen vanhaan kun vielä kumpikin asuimme Turussa eikä ystävällä ollut lapsia ja saatoimme riekkua ja parantaa maailmaa yökaudet ränsistyneessä pikku puutaloyksiössäni, hän muhkealla ilmapatjalla vinolla lattialla ja minä sohvallani/sängyssäni (jossa oli sähkölämmitteinen patja) köllötellen.

 Puhuimme Black Swan-elokuvasta, Solsidanista, merestä, asuinpaikan tärkeydestä, miehistä, ystävyydestä, naiseudesta ja erityisesti kohdusta. Siitä mikä merkitys sillä on äideille (ystävättärellä hyvin käytännöllinen; hyvin teki työnsä, lapset saivat kehittyä elinkelpoisiksi, mutta nyt joutaisi jo roskakoriin), tai toisaalta mikä toistuvien pettymysten ja pahan mielen lähde se on niille jotka eivät toiveistaan huolimatta tule raskaaksi ja sitten olemme vielä me, joilla ei ole ikinä ollut aikomustakaan hankkia lapsia. Meille se on aivan tolkuttoman kohtuuton rasite. Luin juuri miehen siskolta kesällä saamani Caitlin Moranin kirjan ”How to be a woman”, jossa hän tiivisti osuvasti kohdun ja sen aiheuttaman riesan sanapariin ”ferocious bullshit”. Aamen!

 

Sanoin ystävättärelle, että ainoa itseäni koskeva oivallus, jonka olen vuosien varrella saavuttanut on se, että eniten maailmassa haluan olla rauhassa. Kaikelta ja kaikilta. Hän vastasi,  että niin hänkin.

Ilona Sampovaaran näyttelystä

Toisen ystävättären henkilökohtainen voimannäyte; ikioma pikku villa Dragsfjärdiin, alkaa jo kohota lupaavasti ja istuu kuvien perusteella sielukkaaseen ympäristöönsä kuin nakutettu.  Siitä tulee hieno. Kaikki sai alkunsa siitä, kun ystävätär jossain Ica:n kassajonossa tuli kurkkineeksi edellä jonottavan ihmisen olan yli tämän selailemaa kuvalehteä, jossa oli kuva gotlantilaisesta huvilasta. Ystävätär tajusi heti, että tuo on se, mitä hän on etsinyt, osti lehden, otti yhteyttä toimitukseen ja kiristi itselleen lehdessä esitellyn villan omistajan (ruotsalainen kirjailija) yhteystiedot, sai häneltä talon piirtäneen, Lidingössä asuvan arkkitehdin numeron, soitti tälle ja tämä lupasi piirtää vielä tämän yhden villan ennen eläkkeelle jäämistään.  Sanon tällekin ystävättärelle että minulla on kova tarve saada olla rauhassa. Hän vastaa, että arvaa miksi hän tuon talon rakentaa. Että olisi viimeinkin paikka, jossa saisi vain olla rauhassa ja levätä.

Ilona Sampovaaran näyttelystä

Pikkusisko on kotona kirjoittamassa apurahan turvin. Hänellä oli töissä äärimmäisen stressaavaa ja siksi hän odottikin aivan malttamattomana syksyä kotona. Että saisi olla rauhassa ja keskittyä vain kirjoittamiseen. Nyt kun hän on saanut olla rauhassa, keho on  yllättäen ruvennut reagoimaan aiempaan stressiin viiveellä; pikkusiskon sydän laukkaa aika ajoin kuin hullu rytmihäiriön villiinnyttämänä. Se ei ole ollenkaan tottunut siihen, että saa olla rauhassa. Mutta kun se lopulta tottuu, veikkaan ettei se enää ikinä muuta haluakaan.

 

Simple Plan: Welcome to my life: http://www.youtube.com/watch?v=SxCDSI2Q0qo&feature=channel&list=UL