Sairas terveen parantaa

Terhokoti täytti 25 vuotta ja sitä juhlittiin tyylikkäästi mutta lämpimästi upeissa puitteissa Rake-salissa Bulevardin ja Erottajan kulmassa.

Pitkään kunnostautuneille henkilökunnan jäsenille ja vapaaehtoisille jaettiin kunniakirjoja ja muutama puhekin pidettiin. Kauimmin vapaaehtoisista mukana ollut valkopartainen herrasmies, entinen merikarhu, muisteli vapaaehtoistyön alkuaikoja Suomessa ja toiminnan aloittamista Eiran sairaalan entisen synnytysosaston tiloissa. Silloin vapaaehtoisten päätyönä oli lähinnä potilaan avustaminen tupakoinnissa, mikä olikin haastava homma, sillä aivan tumpelo ei olisi pystynyt keplottelemaan pyörätuolia kapeaan ”tupakkahuoneeseen”, joka oli aiemmin toiminut siivouskomerona.  Lisäksi halukkaita kärrättiin pyörätuolilla Rööperin kapakoihin tai sään salliessa piknikille sairaalan viereiseen kauniiseen puistoon tai Kaivopuistoon.  Potilaat olivat silloin kuulemma parempikuntoisia. Työnohjausta ei ollut, eikä kukaan oikein tiennyt mihin vapaaehtoisia voisi käyttää. Suhteilla hän pääsi Laakson sairaalaan ja sai ensimmäisen ”oman ” potilaansa, alkoholisoituneen miehen, jonka rinnalla hän seisoi seuraavat puolitoista vuotta ja sai seurata mitä se on kun ihmiseltä riisutaan vähä vähältä ihan kaikki, eikä muuta jaettavaa tai yhteistä enää ole kuin pelkkä ihmisyys.  "Ensimmäinen potilas opettaa eniten", hän sanoi, mutta hänellä olikin pitkä kaari yhden ja saman ihmisen kanssa. Hän puhui rauhallisesti ja pitkään, kertoi miten rauhoittavalta se tuntuu, että olemmepa elämässämme herroja tai narreja, rikkaita tai köyhiä, kuoleman edessä olemme kaikki kuitenkin tasavertaiset ja kuvaili miten puutarhanhoito kaupungin vuokrapalstalla on auttanut häntä hyväksymään elämän kierron, arvaamattomuuden ja epätäydellisyyden.  Vapaaehtoistyötä hän vertasi hedelmäpuuhun jonka hedelmät ovat aineettomia ja lopetti puheensa pikku riimiin: ”Sairas terveen parantaa, auttajakin avun saa” mikä tiivisti hienosti monen vapaaehtoisen motiivin toimia saattohoitajana.

Itse vietin eilen kolmatta kertaa aikaa saman,  ikäiseni naisen kanssa.  Hän on saanut aikaan neulomisbuumin sekä potilaiden, henkilökunnan että vieraiden keskuudessa. Hänellä oli mukana ylijäämäpussillinen pieniä lasten sukkia jotka eivät olleet enää mahtuneet mukaan rekkaan joka vei nuttuja ja sukkia oliko se nyt Nepalin lapsille vai minne. Hän kertoi yhdestä sukkamallista, että sitä kutsutaan ”junasukaksi”, koska siihen liittyy koskettava tarina sota-ajalta. Junassa oli ollut sotaa pakoon matkustava nuori äiti vauvansa kanssa. Oli ollut talvi ja matka oli ratavaurion vuoksi keskeytynyt. Äitiä ja lasta vastapäätä oli istunut eläkkeellä ollut kätilö (vai oliko se käsityönopettaja, en muista) jota oli alkanut säälittää paljasjalkainen vauva ja hän oli purkanut vähän villatakkinsa helmaa ja neulonut vauvalle junamatkan aikana pienet sukat lämmikkeeksi. Minäkin sain valita sukkapussista pienet sukat, vaikkei minulla olekaan ketään jolle ne antaa. Lisäksi sain pienen pienet koristevillasukat muistoksi. Lupasin ottaa ne mukaan toukokuun vaellukselle ja kiinnittää toisen miehen rinkkaan ja toisen omaani. Hänestä oli mainio juttu että ne pääsevät näkemään vähän maailmaa. Hän yritti opettaa minulle miten villasukkaan tehdään vahvistettu kantapää. Hän kertoi miten Pasilan K-markettiin tuli ennen aina keskiviikkoisin mustamakkaralähetys Tampereelta, mutta että silloin piti toimia nopeasti, sillä poliisit seisoivat siellä jo jonossa valmiina ´ raha kourassa ostamaan makkarat ja pistelemään ne poskeensa saman tien ja miten hän aina härnäsi kauppiasta ostamalla makkaraa tamperelaistyyliin ilmoittamalla summan jonka oli aikeissa makkaraan sijoittaa "mää otan mustaa kahdella eurolla kolmellakymmenelläviidellä sentillä".  Juttelimme kodeistamme ja  suosikkialueistamme Tampereella ja Helsingissä ja siitä ettei kumpikaan ole koskaan pesettänyt yhtään vaatetta pesulassa eikä omistanut autoa eikä asuntoa.  Hän sanoi ettei olisi käsikirjoittanut omaa elämäänsä ihan tällä tavoin jos olisi saanut valita, mutta että mikäs tässä on ollessa. Kaikki on ihan hyvin kumminkin.  Sitten muistelimme vähän millaisia peruukkeja Sinkkuelämää-sarjan Samantha oli valinnut syöpähoitojensa ajaksi ja leikittelimme ajatuksella millaisen itse ottaisimme (hänellä oli oma tukka tallella) ja ihmettelimme miten peruukki voi maksaa monta tuhatta euroa. Sitten minun piti lähteä, sillä olin menossa iltapäiväksi lelukauppatöihin.

Kävelin Lassilasta kaupunkiin ihan vain siitä ilosta, että minulla on terve keho ja jalat jotka kantavat. Ohitin talon, jonka portinpielessä oli laatikko täynnä punaposkisia omenoita ja lappu ”Ota niin paljon kuin haluat”.  Näin hevosia. Ja haistoin ne. Mietin mikä on tärkeää ja missä minulla on hyvä olla. Kun olen Terhokodissa, en ikinä tiedä mitä tuleman pitää, mutta minulla on silti olo että olen oikeassa paikassa. Kun olen lelukaupassa, minulla on niin ikään olo että olen oikeassa paikassa. Kun olen luokkahuoneessa, minulla on olo että olen aivan väärässä paikassa ja  päällimmäinen ajatus on että koska täältä pääsee pois. Hmmmm..? Hmmmmm......!!

 

 Jonna Tervomaa: Tikapuut:http://www.youtube.com/watch?v=C_SPQUrWuq0