Keskiyön köpötys

Osallistuin eilen Helsinki Midnight Runiin johon olin toukokuisen Naisten kympin yllättävästä hengissä säilymisestäni hullaantuneena mennyt ilmoittautumaan. Silloin ajattelin, että Naisten kymppi on hienon kesäharjoittelun alkukimmoke ja elokuun lopussa, johon tuntui olevan aivan uskomattoman pitkä aika, olisin jo rutinoitunut ja rivakka menijä. Haha. Kesän aikana tehdyt juoksulenkit ovat yhden käden sormilla laskettavissa (oli niin kuuma ja kaikkea...) ja siitä syystä Midnight Runin lähestyminen tuntui niin ahdistavalta, että olin mieluiten ajattelematta koko asiaa ja pysyttelinkin siitä itselleni epätyypilliseen tapaan niin hissun kissun, että  pidin Stadiumista hakemani juoksumateriaalipussinkin, joka sisälsi neonvihreän paidan, shokkioranssin rannekkeen (80-luku on täällä taas!) ja juoksutossuun kiinnitettävän mikrosirun joka mittaisi juoksun varrella etenemistäni (ja johon suhtauduin suurena intimiteettisuojan loukkauksena ja ovena sellaisen informaation äärelle, josta en välitä tietää, ihan sama kuin astuisi vaa’alle ja katsoisi paljonko painaa!) aivan koskemattomana nurkassa viime tippaan saakka. Mies kysyi ihan ihmeissään eilen illalla halutonta juoksutamineisiin sonnustautumistani seuratessaan, että mihin sinä oikein olet lähdössä  ja minä huiskautin epämääräisesti kädelläni ja mutisin että vähän tuonne vain. Paidan ja sirun kylkiäisinä tulleen ilmaisristeilyn varasin kuitenkin saman tien ja totesin että kävi miten kävi, nyt ollaan jo taloudellisesti voiton puolella!

Minulla ei ollut ollenkaan itseluottamusta ja jos en olisi sopinut asiasta ystävättären kanssa, olisin saattanut helposti ”unohtaa” koko juoksun. Tunnustin hänelle ettei minulla ole kovin suurta luottamusta jaksamiseni suhteen ja että jos pääsen maaliin, rakastan itseäni aivan valtavasti (vaikka enemmän sen rakkauden tarpeessa olisin jos en pääsisi maaliin, mutta sitä minä en siinä vaiheessa älynnyt). Senaatintoria lähestyessämme yleinen juoksuhumu alkoi kuitenkin tarttua ja tuomiokirkko näytti uljaalta tummuvassa illassa ja musiikki pauhasi ja tehostekoneet syöksivät ilmaan tähtisadetta ja tulta ja savua ja katsellessani solakoita ja hyväkuntoisen näköisiä juoksijoita harmittelin vähän sitä että minulle pitää aina järjestää tämmöinen sirkus että suostun ylipäätään lähtemään liikkeelle ja että nämä muut juoksevat ja harjoittelevat ilmiselvästi aivan vapaaehtoisesti ja  ilokseen eivätkä siksi että saisivat ilmaisen paidan ja banaanin ja keksin  maalissa. Kyllähän sellainen hurmos tarttuu ja kun lähtölaukaus kajahti, lähdin juoksemaan ihan hyvällä mielellä.

Alku menikin mukavasti, juoksin ylämäet ja Kaivopuiston kynttiläkujat ja kaikki, mutta sitten tuli ensimmäinen juomapiste jossa tein hirveän munauksen ottamalla tavallisen tylsän veden sijasta hienompaa ja erikoisempaa urheilujuomaa ja pälyilin hätääntyneenä ympärilleni että missä on roskis mukia varten samalla kun kahlasin nilkkojani myöten maahan viskattujen mukien vuossa, kunnes lopulta nakkasin (tai pikemminkin asetin huolellisesti) omankin mukini maahan ja koko kehoni vavahti kun jouduin vastoin kaikkia periaatteitani roskaamaan!

Sen jälkeen taistelin vatsassa kiertävää ja kurkkuun nousevaa urheilujuomaa vastaan ja jouduin matkan varrella vaihtamaan kävelyksi tämän tästä ja ystävätär pysyi uskollisesti rinnallani vaikka olisi hyvin jaksanut juosta tasaisesti koko matkan vaikka oli kuulemma juonut edellisenä iltana viiniäkin! Koska reitti kulki pitkälti kodin tuntumassa, minulla oli SUURI kiusaus jättää leikki kesken ja karata kotiin. Itse asiassa minulla oli varasuunnitelmakin; olin kietaissut vyötäisilleni mustan pitkähihaisen paidan muka varalämmikkeeksi, mutta oikeasti naamiointiasuksi, jonka voisin tiukan paikan tullen kiskaista neonvihreän MidnightRun-paidan ylle, ottaa pari sivuaskelta  ja kadota kokomustassa asussani yön pimeyteen...ja luikkia kotiin. Minulla oli tiukka paikka KOKO AJAN mutta Katajanokalta ja Kruununhaasta ei enää olisi hyödyttänyt karata minnekään, sillä olisin joka tapauksessa joutunut suoriutumaan kotiin jotenkin, ja joskus mustavalkoinen ajattelu toimii. Ajattelin, että jos pääsen maaliin, rakastan itseäni, jos taas jätän kesken, inhoan. Reitin varrella oli ihania kannustavia ihmisiä ja heidän mielikseen oli pakko juosta, jotta heille tuli hyvä mieli siitä että heidän kannustuksensa auttoi (vaikka inhoankin sitä että joku sanoo että enää neljä kilometriä kun neljä metriäkin tuntuu loputtomalta). Pääsin maaliin, sain kuin sainkin ajan (juoksussa oli sellainen ukaasi että radalla ei saa olla puoltatoista tuntia enempää, tai saa tietysti olla vaikka koko yön, mutta rekisteröityä aikaa ei tipu) ja banaanin, proteiinijogurtin, alkoholittoman oluen ja välipalakeksin sekä maratonkoulun esitteen, jonka ojentajaa katsoin ihmeissäni että tekeekö tuo ihminen minusta pilaa?! Sain myös lonkkani  niin kipeiksi että kun laahustin Fabianinkatua kotia kohti ja pakosuunnitelmapaitani valahti vyötäisiltäni maahan, ajattelin ensin että jääköön tuohon, mutta palasin sitten kuitenkin ja noukin sen vaivalloisesti hyppysiini.

Mutta tänään on uusi päivä ja  uhosin jo miehelle, että nyt alkaa syysharjoittelu ! Ja ihan lähipäivinä aion ehkä astua  jopa vaa’alle! Kiitokset tsempistä ja myötäelämisestä Tuulalle!

Miranda Gym: http://www.youtube.com/watch?v=0GGLvbUVfL8&NR=1&feature=endscreen