Pikkusisko oli yökylässä
viime viikolla. Esittelin hänelle tohkeissani, että tästä ja tästä minä olen
juossut ja viittilöin käsilläni suurieleisesti ja pikkusisko otti oikein
kuvan kohdasta mistä olin juossut pari tuntia aiemmin ja sitten halusin näyttää hänelle talon, joka aina saa minut todella uteliaaksi ja kurkistelimme muurin yli ja keksimme kaikkia jänniä ihmisiä ja tarinoita (á la komisario Palmu tai Sherlock Holmes) joita taloon mahdollisesti liittyy.
Sitten menimme Caruselliin kahville ja pikkusisko kertoi miten oli mennyt möläyttämään kotona, että "nyt täällä kyllä haisee ihan kauhea teinihiki ", mistä syytöksen kohteeksi joutunut tytär oli oikeutetusti ottanut nokkiinsa, mutta jo seuraavana päivänä hän oli kostanut sanomalla, että "hyi olkoon, nyt täällä kyllä haisee ihan kauhea keski-ikäisen hengitys" ja naureskelimme jutulle ja juttelimme kirjoittamisesta ja muusta ja sitten kysyin pikkusiskolta, että paljonko hän jaksaa juosta ja hän ilmoitti
iloisen huolettomasti, että hänen kotilenkkinsä on kuusi kilometriä pitkä ja
että hyvänä päivänä hän jaksaa juosta sen ja huonona ei. Saasta! Se on joka tapauksessa enemmän kuin minä. Eikä hän edes harrasta juoksemista, vaan käy mieluummin salilla.
Kuvittelin musiikin tekevän harjoitteluuni ratkaisevan eron, ja kyllähän
se paljon mukavampaa on juosta musiikin tahtiin, mutta siinä piilee se vaara,
että ryhtyy tosiaankin juoksemaan musiikin tahdissa ja tulee vahingossa
juosseeksi lujempaa kuin kunto antaisi myöten eikä jaksakaan juosta yhtä montaa
minuuttia kuin aiemmin ja sitten pasmat menevät aivan sekaisin eikä tiedä onko tullut paremmaksi (nopeammaksi) vai huonommaksi (kestävyydeltään).
Hansonien ”Minute without youn” tahdissa viiletin niin lujaa (tämä pitää nyt
ymmärtää suhteessa OMAAN normivauhtiini), että suupieliini ilmestyi oikeasti
vähän vaahtoa. Yllättäen Abban ”The Winner Takes It All” sopiikin
mainiosti hölköttelyn taustalle. Näin ikään: Agnetha: the winner takes it all (minä: löps löps löps löps), Agnetha: the loser standing small (minä: töps töps
töps töps), Agnetha: beside the victory
(minä: löps löps löps löps) Agnetha:
that’s her destiny! (minä: töps töps töps töps) ja niin
edelleen ja niin edelleen. Voi miten
haaveilenkaan ajasta, jolloin jaksaisin juosta kymmenen kilometriä
tunnissa niin kuin Martina Haag ja kaikki muut! Tai edes sen viisi. Saisi hyvän treenin suhteellisen lyhyessä ajassa ja väkisinkin siinä vaiheessa olisin jo aika hyvässä
kunnossa enkä läheskään näin paksu. Mutta pikku hiljaa, askel askeleelta...
Olen myös ruvennut vähän
hätäilemään treenivaatteiden suhteen ja alkanut vakoilla, mitä muilla on
päällään. Yllättävän vähän! Monet juoksevat edelleen topissa tai t-paidassa ja shortseissa,
mutta he ovatkin niitä, jotka juoksevat koko matkan kotiovelta
kotiovelle vaihtamatta välillä kävelyksi tai pysähtymättä välillä kiristelemään poninhäntäänsä tai näpelöimään
iPodiaan tai solmimaan tossunnauhojaaan (vaikka viimeksi mainittua ei nykyään
juurikaan tapahdu. Olen viimein, keski-iässä, oppinut solmimaan tossuni
kunnolla). Mutta pakko muidenkin on kohta lisätä vaatteita. Kyllähän ihmiset
juoksevat talvipakkasillakin. Mutta tuskin sentään toppapuvuissa? Toistaiseksi
pärjään kyllä oikein hyvin entisilläni, varsinkaan kun en ole vielä NIIN
koukussa, että lähtisin ehdoin tahdoin sateeseen juoksemaan. Silloin ja joskus muulloinkin kaivan
esiin vanhan kunnon kuntopyörän ja poljen menemään luurit korvilla ja katson
joko niitä Täydellisiä Naisia italiaksi (vielä on monta osaa jäljellä) tai
jotain YleAreenasta. Tänään poljin lempiohjelmani Eduskunnan kyselytunnillisen verran!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti