Jaksaa, jaksaa!

 

Ainakin suunnitella. Ja urheillakin. Hyppäsin juuri kuntopyörän selästä. Yksi tunti omasta mielestäni aika kovaa. Hikeä roiskui käsivarsilleni asti ja nyt kasvoni ovat aivan violetit. Hyvä.  Juoksujoukkueemme (no, siis porukka jolla tähtäämme Naisten kympille ja sen jälkeen ties vaikka minne!) koostuu toistaiseksi kolmesta jäsenestä: miehen siskon pojan vaimosta (tuonnempana MSPV) ja miehen siskon tyttärestä (tuonnempana MST) ja minusta.  MSPV on juossut vaikka kuinka paljon jo ennestään ja hänellä on jo valmiina juoksijan vartalo. Hän  suhtautuu kaikkeen insinöörimäisen asiallisesti turhia kiihkoilematta. En ole koskaan kuullut hänen kertovan kauhujuttuja synnytyksistään. Hän vain meni Naistenklinikalle kun aika oli kypsä ja työnsi tyttäret maailmaan. Nyt hän sanoi ohimennen juustokakkua leikatessaan, että ”kuka tahansa pystyy juoksemaan puolimaratonin koska tahansa, jos vain päättää”.  Jos ja kun hänelle sanoo, ettei pysty tekemään jotakin, hän katsoo aidosti vähän hämmentyneen näköisenä, että miten niin ei muka ”pysty”? MSPV on siis juoksussa ihan omaa luokkaansa, mutta joukkue hyötyy hänestä, sillä hän osoittaa omalla esimerkillään kuinka lujaa ja pitkään ihmisen on ylipäätään mahdollista juosta.

 MST on enemmän itseni kaltainen nautiskelija.  Siksi olikin tyrmistys, kun hän kertoi tyytyväisenä harjoitelleensa aktiivisesti cross trainerilla jo maaliskuusta asti ja jaksavansa crossata viisi kilometriä miten päin tahansa hur lätt som helst. Sen sijaan, että olisin onnitellut häntä naisellisen sisaruuden merkeissä, spontaani ajatukseni oli, että ”saasta mikä etumatka!”. Mutta tarkemmin ajateltuna sehän on vain innostavaa ja tuskin jaksaisin keikkua satulassa naama kirjavana näin usein ja pitkään, jollei minulla olisi näin innostavia esimerkkejä. Yritän kahmia joukkueeseen vielä lisääkin väkeä. Pikkusisko nikottelee ja vastustelee, mutta yritän taivutella hänet mukaan sillä ei se mitään haittaa, vaikka asuu eri kaupungissa, emme mekään yhdessä harjoittele, vaan jokainen on aivan omillaan. Välillä viestitellään kuinka fantastisesti sujuu.

Olen myös miettinyt nimeä joukkueellemme, mutta en ole keksinyt mitään hyvää. Japanilaisen horoskoopin mukaan joukkueemme olisi ”Vilpitön Kauris”, jos perustamispäivänä pidetään viime sunnuntaita, mutta se ei kyllä mitenkään kelpaa. Onhan se sievä, mutta ei lainkaan dynaaminen eikä oikein kuvasta meitä. Jos joukkueemme olisi perustettu eilen, se olisi japanilaisessa horoskoopissa  ”Suosittu Norsu”, mikä olisi jo lähempänä totuutta ja hauskempikin, mutta toivottavasti sekään ei kuvasta meitä ensi keväänä.  Mutta ei nimellä ole niin kova kiire kuin pohjakunnolla, iPodilla (soittolistalle pääsevät heti Loreenin ”Euphoria” ja Lady Gagan ”Edge of Glory”, loistavaa treenimusaa!) ja sykettä, aikaa ja matkaa mittaavalla juoksukellolla, jonka saan pikapuoliin Kunto Plussan tilaajalahjana, kun suostun tilaamaan kaksi numeroa yhteishintaan 6,90. Sain valita juoksutakin ja kellon välillä ja olisin tietysti halunnut molemmat ja hetken jo ajattelin, että pakotan 75-vuotiaan äitini tilaamaan myös Kunto Plussan ja valitsemaan lahjaksi takin ja antamaan sen sitten minulle, mutta luovuin kuitenkin ajatuksesta. Eettisistä syistä. 

Olen myös listannut ylimääräisiä etuja, joita joukkueellamme on. Minulla ja MSPV:lla on taatusti kaupungin kovaäänisimmät miehet, mistä on etua radanvarsikannustuksessa. MST:n mies on hiljaisempaa sorttia, mutta huippuhyvä ammattivalokuvaaja, joten jos onnistumme rämpimään maaliin saakka, hän voi ikuistaa meidät onnistuneesti. Tai hetkinen, ehkä kuvat olisi parasta ottaa jo ennen starttia. Yritän ylipuhua joukkueeni, että hankimme kaikki samanlaiset juoksumekot! Martina Haagin joukkueella on kisatukat: Leningrad Cowboys-tyyppiset otsatukat, paitsi Martinalla, jolla on letit, koska muu joukkue ei pystynyt juoksemaan naurultaan nähtyään hänen kisaotsatukkansa. Hänen  perheensä ei ole suostunut tulemaan yhteenkään juoksutapahtumaan kannustamaan, mutta minulla on takataskussani pettämätön konsti. Kesällä mies lahjoi minut kuudella eurolla katsomaan kanssaan Olympialaisten soutukisoja. Nyt voin lahjoa hänet samalla kuudella eurolla kannustamaan minua, sitten kun sen aika on.

Hieman huonompi puoli on se, että kukaan ei tule juoksemaan puolestani, vaan joudun tekemään jalkatyön aivan itse.  Mutta sehän se olennaisin juttu tässä koko touhussa kai onkin.

Edison Lighthouse: Love grows (where my Rosemary goes: http://www.youtube.com/watch?v=b9XyhFQeob0