Terveisiä Venetsiasta!

",

Söin juuri aamiaista ja katselin ulos ikkunasta, josta näkyy keltainen talo, San Trovason kirkko, puita ja silloin tällöin lentokone. Tarvitseeko sanoakaan, olen onneni kukkuloilla! Matkalukemiseni osui täydellisesti nappiin. Se on John Berendtin "The City of Falling Angels", joka kertoo elävästi ja mielenkiintoisia anekdootteja pursuten oikeilla nimillä Venetsiasta ja venetsialaisista. Luen sitä säästellen iltaisin ja päivisin käyn katsomassa siinä mainittuja paikkoja ja vakoilemassa siinä mainittuja ihmisiä, eläviä tai haamuja. Kirja alkaa siitä, kun Berendt saapuu kaupunkiin vain kolme päivää La Fenicen palamisen jälkeen. Hän kertoo siitä niin elävästi haastattelemiensa venetsialaisten suulla, että koko tarina tuntuu iholla asti ja on pakko lähteä paikan päälle katsomaan kuinka lähellä naapuriasunnot oikein olivatkaan ja mitkä olivat ne ikkunat, joista kuuluisa lasitaiteilija Archimede Seguso seurasi tuhoa eikä suostunut lähtemään kotoaan, vaikka pyydettiin, käskettiin ja rukoiltiin ja missä olikaan hotelli Saturnia, johon teatterin viereisen hotellin hämmentyneet asukkaat evakuoitiin. On paljon mukavampaa liittää Fenice Segusoon kuin Saddam Husseiniin, kuten tähän asti olen tehnyt. Kun itse olin täällä viimeksi, palosta oli kulunut kymmenen vuotta, teatteri oli restauroitu entisen kopioksi ja avattu, pääsin käymään sisälläkin ja näin miten oopperalaulajat treenasivat t-paidoissaan ja farkuissaan. Mutta silloin sattui niin, että juuri kun haahuilin La Fenicen edessä olevalla pikku aukiolla, korviini kantautui tieto, että Saddam Hussein on teloitettu. Ja niin ne kaksi asiaa sitten ovat liittyneet mielessäni tiiviisti yhteen, mutta onneksi eivät enää.

Olen nauttinut hiljaisuudesta ja nukkunut kuin tukki. Nukun niin sikeästi, että alussa oikein säikähdin että olenko ollut tietämättäni näin väsynyt ja levon tarpeessa. Pidän kylpyhuoneen ikkunaa auki ja sen johdosta kasvojani koristaa kolme venetsialaishyttysten pistoksista noussutta punaista paukamaa.  En ole avannut televisiota koko aikana ja tuskin avaankaan. Käyn vaahtokylvyssä aamuin illoin. Muun ajan haahuilen päämäärättömästi. Tai on minulla joskus päämäärä, kuten vaikkapa löytää Calle Querini ja sieltä osoite, jossa Ezra Pound ja Olga Rudge asuivat (näistäkin Berendt kertoo todella mielenkiintoisia juttuja!), mutta Venetsia nyt on semmoinen kuin on, monesti luulee olevansa menossa oikeaan suuntaan, mutta löytääkin itsensä ihan jostain muualta. Kartatkaan eivät ole luotettavia. Minulla on niitä kolme; yksi jättikartta (hankala käyttää, olen laiska levittämään sitä auki ja vielä laiskempi taittelemaan kiinni), yksi keskikokoinen, saumoista ratkennut ja yksi A3-kokoinen, joka itseasiassa oli Pizzeria OKE:n lautasenaluspaperi, jonka rullasin mukaan reppuuni, koska se on niin hyvä. Itse asiassa pizzeriakartta auttoi minut lopulta, kolmannella yrittämällä perille. Keskikokoiskartta ei tunnustanut koko Calle Querinin olemassaoloa.

Hah!

Silloin kun en kävele ja eksyile pikku kujilla nimiä summeritauluista bongaten (Donna Leonin kirjoista tutut Vianello ja Scarpa ovat yleisiä, mutta sellaisiakin on kuin "Pittari", "Galluppi" ja "Munarolo") ajelen vaporetoilla. Minulla on seitsemän päivän lippu, mikä oli oiva investointi. Voin keikkua aalloilla mielin määrin ja jäädä pois millä tahansa pysäkillä, ihan vain vaikka siksi, että vierustoveri tuoksuu jollekin ällöttävälle tuttifrutti-"parfyymille". Vaporetossa sain myös ihanan kohteliaisuuden, kun vieressäni istunut rouva luuli minua venetsialaiseksi ja kysyi onko sairaalan pysäkki jo seuraava vai sitä seuraava ja sanoin etten tiedä, olen turisti. "Oi, anteeksi, näytit ihan paikalliselta", hän sanoi ja minä sanoin,että tuo oli ihana kohteliaisuus, johon hän, että no sittenhän oli tuokin ja siinä sitten kiiteltiin ja myhäiltiin puolin ja toisin. Ja edellisenä päivänä Conad-marketissa tässä hotellin lähellä eräs vanha mummo pyysi minua etsimään hyllystä halvimman pullon proseccoa , koska näki hinnat niin huonosti ja minä tein työtä käskettyä (2,19). "Molto gentile, signora", muori virkkoi.

Edellä mainittu tapaus kihahti minulle tietysti välittömästi hattuun ja aloin itsekin vakuuttua paikallisuudestani ja suhtatua ylemmyydentuntoisesti "turisteihin", jotka paitsi tukkivat kapeat kujat, eivät katsele kunnolla ympärilleen ja ihmettele/ihastele, vaan tuijottavat pelkästään älypuhelimiaan. Ärsyttävää! Äsken aamiaisella kiinalaispariskunta räpläsi älypuhelimiaan ja amerikkalaisperheen äksy teinityttö räpläsi niin ikään puhelintaan ja sähähti välillä jotain nokkavaa vanhemmilleen ikään kuin nämä olisivat kohdelleet häntä kovinkin kaltoin raahaamalla teininsä Venetsiaan. Toisaalta myös paikalliset räpläävät älypuhelimiaan.

Pariskunta Lidolla. Eivät vaihtaneet puoleen tuntiin sanaakaan, räpläsivät vain puhelimiaan.

Olen tähän mennessä käynyt Pyhän Markuksen aukiolla vain kerran (silloinkin, jotta mies voisi nähdä livewebkamerasta miten patsastelen Venetsiassa) ja siellä yksi toope kysyi minulta missä se San Marcon aukio oikein on ja minä sanoin että tässä näin, johon hän vähän pettyneen oloisena että ai jaa...

San Trovaso

Muranolla.

No mutta ei minun näin pitkään pitänyt jaaritella, vaan kertoa miten ylemmyydentuntoni sai näpäyksen ja tapahtui historian nopein takinkääntö, kun lampsin suu mutrussa, kädet taskuissa turisteja manaillen Castellossa ja vastaan käveli Donna Leon! Ei epäilystäkään: harmaa olkapäille ulottuva tukka, terässankaiset silmälasit, uurteiset päivettyneet kasvot, musta villakangastakki ja mustat leveälahkeiset housut. Käännyin salamana ympäri ja ryhdyin jahtaamaan häntä, mutta Donna meni todella lujaa, pystyin hädin tuskin säilyttämään näköyhteyden. Mutta sitten Donna meni "Ratti"-nimiseen rautakauppaan, enkä kehdannut mennä perässä, vaan jäin hätääntyneenä pyörimään liikkeen eteen onnistuen olemaan yhtä aikaa kaikkien, sekä turistien että paikallisten tiellä. Ajattelin, että rautakaupassa saattaa mennä tovi, enkä kehdannut seistä siinä edessä väijyssä niin kauaa, joten menin hätäpäissäni viereiseen Coopiin ja ostin litran mango-appelsiini-ananasmehua, jota sitten sain raahata mukanani loppupäivän. Donnaa en enää nähnyt, mutta olihan se yksikin kerta enemmän kuin mahtavaa! Olen vakoillut myös muuatta Curtisin perhettä (vakoiluni tosin vaikeutui kun menin antamaan rahaa huumeiden vastaiseen työhön ex-narkomaaninaiselle, joka kerää järjestölle varoja Campo san Stefanolla, jonka päässä olevasta Ca' Barbarosta on tullut minulle pakkomielle, kiitos Berendtin, ja nyt nainen huutaa aina minut nähdessään "Moi moi" ja "Joulupukki!". Yritä siinä sitten pysyä huomaamattomana), mutta Curtiseista ehkä enemmän toisella kertaa. Nyt on jo kiire ulos leikkimään. Aion mennä ghettoon! Se on 500 vuotta vanha (kuten luin lentokoneessa Norwegianin asiakaslehdestä) ja Euroopan vanhin.

Vakoilutehtävissä. Kohde suoraan edessä. Summeritaulu käyty jo tarkastamassa...

Adele: Water Under the Bridge: https://youtu.be/s_T5bpmBrwI