Käskyläinen

Minähän olen melkoisen privaatti ja ujo ihminen. Jos joskus sorrunkin lörpöttelyyn, pidän kuitenkin valtavasti  asioita itselläni, enkä pidä itseäni muutenkaan erityisen helposti lähestyttävänä. Mutta jotkut ilmeisesti pitävät ja saattavat jopa tehdä semmoisen arvion, että tuo kaipaa kipeästi apua ja ohjausta. Siellä vaelluksella muutama vuosi sitten jouduin raskaan kävelypäivän päätteeksi majatalon riuskan emännän tarkan ja hellittämättömän ohjailun uhriksi. Rutiinit olivat siinä vaiheessa jo  vakiintuneet. Suihkuun, sukkien ja alusvaatteiden pesu ja kuivumaan ripustaminen ja sen sellaista. Saatoin tehdä sen kaiken automaattivaihteella. Paitsi tässä majatalossa. Rouva näki märän tukkani. Se on ohut, se kuivuu hetkessä itsestäänkin, mutta rouvalla oli minulle yllätys: hän koukisti käskevästi etusormeaan ja veti työpöytänsä laatikon auki ja paljasti aarteensa, föönin, jota nyt tarjosi käyttööni. Kiitin, iskin laitteen lähimpään pistorasiaan ja osoitin föönillä kohti ohimoani kuin aseella ikään. Ei käynyt. Rouva otti minua kädestä, vei sivummalle missä oli peili ja loisti tyytyväisyyttä: hän halusi, että föönaan nautiskellen. Sitten oli pyykin ripustamisen vuoro. Hakaneuloilla kiinni mihin tahansa mihin pystyi jotain ripustamaan. Mutta ei. Rouvalla oli lisää lahjoja. Hän avasi toisen laatikon ja osoitti kasvot loistaen laatikon pohjalla sikin sokin olevia pyykkipoikia. Minulla oli lupa ottaa ja tietysti piti olla ylitsevuotavan kiitollinen. Mutta en saanut ripustaa minne tahansa. Rouva halusi, että ripustan tulen ääreen, minne hän kyhäsi hetkessä jonkun taiteltavan pyykkitelineen valmiusasentoon. Kilttiä, totta kai, mutta muut vaeltajat, mies mukaan lukien, saivat kukin pärjätä omillaan. Vain minua opastettiin kädestä pitäen, ja minä olen aina ollut olevinani niin itsenäinen.

Venetsiassa heräsin ensimmäiseen lomapäivääni onneni kukkuloilla ja lähdin ulos sunnuntaiaamuun. Accademian sillalla jouduin pysähtymään hetkeksi, sillä luulin oikeasti saavani sydänkohtauksen. Sydämeni takoi niin lujaa ja rintaani puristi, onnesta!

Yritin vähän rauhoittua syvähengityksen avulla ja jatkoin matkaani vailla mitään päämäärää. Venetsiahan on, kuten tiedämme, labyrintti, jossa kujat saattavat äkkiarvaamatta päättyä laguuniin tai muuhun umpikujaan. Ei se haittaa, jos ei kerran ole minnekään menossa. Oli hiljaista ja kaunista. Ilmeisesti olin menossa kohti umpikujaa tai laguunia, sillä takaani kuului: "Älä mene sinne!" Käännyin tottelevaisesti ja näin vanhan sedän kävelykeppeineen löysissä, parhaat pävät nähneissä ruskeissa samettihousuissa ja ruudullisessa pikkutakissa, jonka kyynärpäitä koristivat nahkapaikat, odottamassa.  "Americana o inglese?", amerikkalainen vai englantilainen, hän kysyi ja kun vastasin, että "finlandese", hän kysyi että onko  meillä kylmä ja vastasin totuudenmukaisesti, että samanlaista kuin täälläkin (mikä, kuten myöhemmin vastattuani samoin parille muullekin kysyjälle, oivalsin, oli virhe ja tuotti kysyjälle pettymyksen; he haluavat kuulla, että Suomessa on aivan kauhean kylmä ja sillä siisti). "Venetsia on labyrintti. Kävele minun kanssani", hän käski ja niin minä kuljin tottelevaisesti kuin lammas samaan suuntaan, samalle aukiolle josta olin juuri tullut ja setä osoitteli kävelykepillään kirkkojen julkisivuja ja patsaita ja kertoili niistä (molto importante!)ja jupisi että näin sunnuntaina joka toinen lehtikioski on kiinni ja vasta kun hän sai sanomalehtensä, minä sain luvan jatkaa omille teilleni.

Kotona arki on alkanut. Olen palannut lelukauppaan sorvin ääreen ja Yrjönkadun uimahallin altaaseen, mutta en vielä Hakaniemen kuntosalille. Kävin vapaapäivänäni Tampereella isoasiskoa tapaamassa ja onnittelemassa, sillä hänellä oli syntymäpäivä. Hän oli aiemmin soittanut ja neuvonut mitä hänelle pitää hankkia lahjaksi (iän ikuisia Yves Rocherin tuotteita), Lisäksi vein hänelle taas yhden Marilyn-kirjan, simpukankuoria Lidolta, ison kimpun ruusuja, Coca Cola Lightia ja brownieita. Hän neuvoi, että minun tulisi laittaa seuraavaan blogitekstiini oheismusiikiksi Whitney Houstonin "I wanna dance with somebody", koska se on kuulemma ihana. En luvannut, Joku raja sentään!

Sorvin ääressä. Mäyrän passikuva...

Ostin töihin Iso Roban K-marketista juotavan ateriankorvikkeen, sillä se on helppo eväs sellaisiin päiviin, kun ei ole saanut aikaiseksi laittaa itse eväitä . "Aika kalliita nämäkin litkut", kassarouva kommentoi ostoksiani ja sopertelin että, juu, laiskuudestaan saa maksaa ja että kun minäkin olen asiakaspalvelutyössä ja..." Toisena päivänä sorruin ostamaan impulssiostoksena neljä kiloa linnunsiemeniä (hintarysähdystarjous 2e!) ja sitä rouva puolestaan piti oikein hyvänä hankintana, vaikkei minulla ole kaupungissa mitään paikkaa missä ruokkia lintuja ja nyt saan raahata ne bussilla Tampereelle, josta isä ja äiti sitten saavat vuorostaan raahata ne mökille.

Forumin Alepassa olin latonut ostokseni (kaksi o.b.-pakettia, Pandan lakritsipötkön ja paketillisen "Kissankieli"-suklaita) hihnalle ja toivoin vain pääseväni kotiin niin pian kuin suinkin. Nuori kassalla työskennellyt mies ryhtyi tutkimaan ostoksiani vähän tarkemminkin. 

"Minkä noista kissoista ottaisit, jos saisit valita?", hän kysyi, ja jatkoi että itse ottaisi ilman muuta toisen oikealta.

- Mi..? Öööh, joo se on kyllä aika hyvä, mutta ehkä kumminkin tuon reunimmaisen vasemmalta... 
Siis mitä hittoa?! Olisikohan aika vähän terästäytyä?

Whitney Houston: I wanna dance with somebody: https://www.youtube.com/watch?v=nMol0ZypWrs