Syysmelankoliaa

Pikkusisko soittaa:
- Moi. Ei mitään asiaa. Pitäisi kirjoittaa, muttei irtoa. Mites sulla?
- Ei yhtikäs mitään. Makaan sängyllä. Tultiin just mökiltä. En jaksa innostua mistään.
- Sama.
- Mä luulen, että oon käyttänyt innostumiseni tän elämän osalta jo loppuun. Ei jaksa riehaantua, kun tietää lopputuloksen jo etukäteen.
- Näin on. Nolointa on se, kun on jo ehtinyt hehkuttaa jostain uudesta projektistaan ympäriinsä, ja sitten kun joku parin viikon kuluttua tiedustelee, että miten sujuu, ei enää edes muista koko juttua, koska on lyönyt jo viikko sitten hanskat tiskiin ja unohtanut onnellisesti koko projektin.
- Ja kun on monena vuonna raahannut kaikkia innostuksen vallassa hankittuja harrastusvälineitä hiki päässä kirpputorille, muodostuu siitä väkisinkin toistojen myötä oppimiskokemus. Paksupäisimmällekin.
- Ja hyvä niin! Mieti mitä kaikkea sitä onkaan tullut hankkineeksi. Mullakin kaikkia ihme messinkisiä kastanjetteja ja hiluvöitä ja sifonkihuiveja itämaisen tanssin kurssille, taisi jäädä kahteen kertaan sekin harrastus ja joogavehkeitä ja leipäkone. Esimerkiksi.
- Mä en ainakaan osta enää mitään. Ikinä! Ei edes huvita enää shoppailla. Sekin ilo on ihmiseltä viety.
- Joo. Ei kyllä huvita yhtään mikään.
- Ei niin. Vaikka tekisi kyllä mieli mennä käymään Tukholmassa. Lähdetäänkö?
- Lähdetään!

Ylpeyden aihe: terhosta kasvattamani tammi

Mökillä oli ihanaa. Syksyiset värit, sellaiset vähän puuteriset, mutta lämmintä. Oli paljon puolukoita ja viimeiset omenat taivuttivat puiden oksia ja moksahtelivat maahan. Tein omenahyvettä.

Paheeni on hyve....

Äiti oli keittänyt puolukoista mehua ja hilloa. Tuoreista marjoista tehtiin vispipuuroa. Nukuimme saunamökin ovi auki. Pimeys laskeutui joskus kahdeksan hujakoilla ja sen jälkeen oli pimeää kuin pussissa, mitä ylellisyyttä kaupungissa ei saa kokea. Nukuimme sikeästi. Kävin vielä kastamassa, mitä ei voi pitää kummoisenakaan urotekona, sillä vesi oli vielä yli 18 asteista.

Saunoin pitkään ja join saunan jälkeen rappusilla sitruunalimua. "Uu pee seitsemää", niinkuin isä sanoo. Se on hänen mielestään paras merkki, sitä löytyy mökin jääkaapista aina.

Hän on jo eronnut Mauri Kunnas-kerhosta. Ehti olla jäsenenä kahden kirjan ja yhden käsipyyhkeen verran. Mies työnteli pihalla innoissaan aitasta löytämäänsä kuulaa. Isä siirsi auton varmuuden vuoksi vähän sivummalle.

Kaupungissa tein vielä toisen vispipuuron puolukoista ja piirakan ja loput marjoista työnsin pakkaseen. Ihanan omavarainen olo! Eilen kävelin kylmässä kelissä Terhoon, jossa kohtasin oudon asian. Terhokodin 17 potilaspaikasta vain kolme oli käytössä. Kolme! Kukaan ei tiedä syytä. Lääkärit eivät vain jostain syystä kirjoita enää lähetteitä. Monesti kesäisin siellä on ollut muutama tyhjä paikka siitä syystä, että kesäsijaisina toimivat lääkärit eivät ole osanneet/älynneet/rohjenneet kirjoittaa lähetteitä, mutta se ei riitä selittämään tämän hetkistä tilannetta. Mitä haaskausta! Ja irvokkuutta, kun muistelee niitä ylistäviä juhlapuheita, joita vuosi sitten 25-vuotisjuhlassa suollettiin varsin korkealtakin taholta, mm. eduskunnan puhemiehen ja Helsingin kaupunginjohtajan suusta. Luulevatko lääkärit tai potilaat (yhtäkkiä), että hoito Terhossa on kalliimpaa kuin muissa sairaaloissa? (Ei ole, lähetteellä ja maksusitoumuksella, joka lähes joka potilaalla on ollut, hoito maksaa tasan saman kuin missä tahansa muussa sairaalassa). Luulevatko he, että Terhoon on jonoa? No, soittamalla selviäisi aika nopeasti. Luulevatko he, että Suursuon uusi saattohoito-osasto on jotenkin parempi? Vaikea uskoa. Onko se muodikkaampi? Onko kuolevien potilaiden ajattelu ylipäätään jäänyt jonnekin taka-alalle? Eikö mahdollisimman levolliselle ja tuskattomalle kuolemalle lasketa arvoa, koska se ei tuota mitään? Halutaanko Terhokoti ja sen hieno toiminta vaivihkaa ajaa alas, niin kuin kerran jo aiemmin, 80-luvulla oli käydä?  Vaikea keksiä sanaa, joka kuvaisi tarkalleen mitä ajattelen siitä, että hienon, ainutlaatuista hoitoa tarjoavan sairaalan potilaspaikkoja pidetään tyhjillään kun kuolevien, saattohoitoa tarvitsevien potilaiden määrä tuskin kuitenkaan on romahtanut. Kyseenalaista? Liian laimea ilmaus. Nyt keksinkin paremman: se on  saatanallista! Ja viis minusta ja vapaaehtoispuuhastelustani, mutta siellä on HYVIÄ IHMISIÄ oikeasti töissä, ja heidän elantonsa on tämän pelleilyn tuloksena vaakalaudalla. Ja moni potilas jää vaille hyvää loppuelämän hoitoa.

Muutenkin uskoni ympäröivään maailmaan ja todellisuuteen on koetuksella. En osaa vieläkään ladata valokuvia uudelle koneellemme,  tähän vanhaan ne vain menevät kun kameran kytkee tietokoneeseen, joten käytän tätä edelleen bloggaamiseen, mutta inhosta vavisten, sillä äskenkin, kun avasin koneen, minua tervehti jonkun virustorjunta-ohjelman viesti, että tietokoneeni turvallisuutta vaarantaa 13 miljoonaa uhkaa. 13 000 000! En minä jaksa millään taistella niin montaa vastaan! Kun muutakin pitäisi saada aikaiseksi, mm. käydä ostamassa hoitoainetta ja leivinpaperia. 

Anna Puu: Melankolian riemut:  https://www.youtube.com/watch?v=OmQkn95jqoA