Kolme

Minun kaunis taivaani

Blogini täyttää tänään kolme vuotta. Vai oliko se jo eilen? Vai toissapäivänä? Vai vasta huomenna? Olen luisunut jotenkin etäämmälle tästä bloggaamisesta viime aikoina. Ei ole ollut fiilistä. Ajat ovat niin hullut! Eivätkä ajatukseni käy lainkaan yksiin blogini nimen kanssa. Ehkä pitäisi lisätä sanan "optimistin" ympärille lainausmerkit tai muuttaa nimi kokonaan toiseksi. Makaan flamingohuoneen sängyllä (juu, meillä on nykyään sellainenkin - nurisin ystävättärelle että meillä on ihan liikaa tilaa ja liian vähän rahaa, johon hän viisaasti totesi, että ne kaksi asiaa kulkevat monesti käsi kädessä, varsinkin Helsingin keskustassa... mutta ei minun nyt siitä pitänyt puhua). Siis makaan flamingohuoneen sängyllä (nimetty värityksensä ja flamingopussilakanoiden perusteella, älkää edes kysykö...) ja yritän lukea sitä Robert Galbraithtin "Käen kutsua", josta olin etukäteen, muiden kritiikin perusteella niin otettu ja innoissani ja samaan aikaan näen sivusilmällä ja kuulen miten Hornetit ja helikopteri lentävät yli uudelleen ja uudelleen. Enkä edes osaa sanoa kumpi minua enemmän järkyttää, hävittäjät omalla kauniilla taivaallani, vai se, etten ankarasta ponnistelustakaan huolimatta pysty innostumaan "Käen kutsusta" niin kuin olisin toivonut. Se on minulla vieläkin kesken, vaikka aloitin sen jo mökillä. Olen niin pettynyt! Toivoin jo, että yksityisetsivä Cormoran Strikesta tulisi minulle tärkeä uusi hahmo elämääni ja innostuisin lähtemään Lontooseen leikkimään salapoliisileikkejä hänen jalanjäljissään, mutta ikävä kyllä niin  ei tule tapahtumaan. Ja minusta on tullut vanha, sekin on nyt ilmiselvää! Minusta ei enää koskaan tule nättiä. Eikä tällä menolla mitään muutakaan.

Lisäksi politiikka, jonka seuraaminen oli minusta ennen niin viihdyttävää, on muuttunut suorastaan kammottavaksi. Viimeinen niitti oli tämä erehdyttävästi Harry Potterista tuttua Dolores Pimentoa muistuttava kokoomuksen "dream teamilainen" jonka pelkkä ajattelukin kääntää sisukseni nurin, joten ei hänestäkään sen enempää.

Mies ei ota asioita yhtä raskaasti. Äsken aamuteeveen ääressä hän ihasteli Vuokko Nurmesniemeä, joka jaksaa edelleen tuntea paloa työtään kohtaan. "Kato, nuin innoissaan vielä! Jottain tuommosta sinunki pitäis löytää... On nuo kyllä aivan hirveitä nuo vaatteet! Syödäänkö tänään nakkikeittoa?"

Kuin kaikkea edellä mainittua alleviivatakseen taivaskin on alkanut syöstä niskaamme tulikiveä! Ihmettelin outoa harmaata möttiä ikkunalaudallamme ja mies selitti tohkeissaan, että se tipahti taivaalta! Tai ainakin katolta. Suoraan sisään!  Hän on varma että se on meteoriitti ja vaikka en oikein uskokaan, en uskalla heittää sitä poiskaan. Jos se vaikka olisikin! 

Uudet perheenjäsenemme "Pupu" ja "Kaali" ihmettelevät taivaalta tipahtanutta kiveä.

Jännää seurata, miten ihmiset reagoivat maailman tapahtumiin. Yksi miehen kavereista toi vitsinä sotilaspatsaan ikkunalaudallemme sillä välin kun olin mökillä "suojelemaan pienempiä", mutta "vain lainaksi" ja ohjeisti vielä varmuuden vuoksi miestä, että "kato sitten kun se tulee kotiin, ettei se nakkaa sitä roskiin, maksoin siitä kaksisataa euroa..."

Juu kyllä ei tarvitse yhtään pelätä...

Toinen sanoi, että mitä sitä muuta tällaisena aikana voi tehdä kuin "tarttua tiukalla otteella...mukiin...Jossa on alkoholia. Mieluiten vahvaa." Minä pakenen todellisuutta ripustelemalla seinille tahallisen mauttomia värivaloja (mies töistä tullessaan: "Täällähän on kuin diskossa!" Minä: "Hyvä.") ja voimauttavaa taidetta.

Ilona Sampovaaran "Eve and the Red Bunny"

Ja leipomalla piirakoita. Mustikkapiirakkaa, tomaattipiirakkaa, kaalipiirakkaa...Yhdessä katsoimme sen uuden minisarjan "Adlonin", joka oli meistä kummastakin tosi hyvä, mutta toi historian taas tuskallisen lähelle ja jouduin lääkitsemään itseäni Beverly Hillsin täydellisillä naisilla ja vastaavalla uutuussarjalla Lontoosta, mikä sen nimi nyt oli, "London Ladies" tai joku. Aivan hillittömän kauhea, aion katsoa joka ikisen osan! Lisäksi muistutin itseäni, että kulttuurivuotta on vielä jäljellä ja varasin liput (halvimmat mahdolliset, mutta SILTI!), Figaron häihin (se olkoon ensimmäinen, jää nähtäväksi josko myös viimeinen oopperani), Lumikuningattareen ja Pähkinänsärkijään. Mies kysyi huolissaan pitääkö hänenkin tulla ja tuuletti ja hihkui riemusta, kun sanoin että ei.

Pääsimme taas ajelulle Suurella Keltaisella Pakettiautolla. Ajoimme Vantaan Ikeaan, jossa kävimme läpi jo tutuiksi tulleet kuviot: minä ostin kynttilöitä ja serviettejä, mies paristoja ja JÄTTIPAKETIN serviettejä, Suuren Keltaisen Pakettiauton omistaja mätitahnaa ja jotain muuta Ikea Foodia ja sitten me kaikki söimme hodareita ja jäätelöä ja joimme limua ja kiistelimme siitä mikä maku on paras ja kannattaako tehdä sekoitusta ja kotimatkalla ihmettelimme iltataivasta ja teimme ylimääräisiä lenkkejä kantakaupungissa ja minä ihastelin vanhoja kauniita taloja ja purnasin taas, että miksei enää tehdä samanlaisia, johon Suuren Keltaisen Pakettiauton omistaja sanoi, että "ei tietenkään, arkkitehtuurin tulee aina kuvastaa aikaansa". Minä vänkäsin, että ai vaikka aika olisi typerä ja kylmä ja kamala? "Vaikka", hän vastasi.

Kate Bush: This Woman's Work: https://www.youtube.com/watch?v=UXzx--YefD8