Rinkkaikävä

Katsoin viikonloppuna viimein sen Santiago de Compostelan pyhiinvaelluksesta kertovan Martin Sheen-elokuvan "The Way", josta ainakin kaikki amerikkalaisvaeltajat tuntuivat silloin toukokuussa olleen niin kovin tohkeissaan, ja yllätyksekseni se sai minut itkeskelemään ja muutenkin haikealle mielelle, vaikka siinä oli John Nesbittkin, jonka katseleminen ja kuunteleminen saa minut yleensä hyvälle tuulelle. Tajusin potevani rinkkaikävää, joka ilmenee eri tavoin. En tunnu saavan otetta oikein mistään. Viikonloppuna hypistelin kuin lumottuna urheiluliikkeessä pinkkiä Halti-rinkkaa, isompaa kuin meidän käyttämämme reput, mutta silti ihmeen kevyttä, alle kaksikiloista, ja äsken klikkailin samaisen liikkeen nettimainoksen telttavalikoimaa ja kun siellä oli sellainenkin malli, kuin "Hannah bunker", ajattelin, että tämä on varmastikin jokin  merkki. Yritän edelleen kävellä paljon, esimerkiksi aina kymmmen kilometrin matkan Terhokodista kaupunkiin, mutta se ei ole mitenkään sama asia, koska tiedän mihin olen menossa ja reitti on aina sama.

Elokuva palautti hyvin mieleen, miten pienellä sitä tosiaan pärjäsi ja miten paljon suuremman merkityksen arkipäiväiset asiat, kuten vaikka kirjat, siellä saivat. Täällähän minä luen mitä mieli tekee, valikoimaa riittää, ja monet kirjat jäävät vaille ansaitsemaansa pohdintaa ja huomiota vain siksi, että niitä on jo edeltänyt niin monta muuta ja pinossa on jo seuraava odottamassa lukuvuoroa. Vaellukselle piti lähteä niin kevein kantamuksin, ettei matkalukeminen mahtunut joukkoon. Sujautin kuitenkin rinkan sivutaskuun viime tipassa Robert Harrisin "Pompeijin", ja vaikka mies ensin syyttikin minua huijauksesta, tunsi hänkin suurta vetoa ainokaista romaaniamme kohtaan ja kilpailimme iltaisin siitä, kumman vuoro on lukea "Pompeijia", kunnes erään alberguen kirjahyllystä löytyi "Valkoinen masai" ihan suomeksi ja niin meillä oli kummallakin omaa viihdykettä. Kumpikin luki vuorollaan molemmat kirjat ja meille riitti moneksi päiväksi puheenaihetta kirjojen päähenkilöistä. Mitä Plinius tekisi tässä tilanteessa? Entä Lketinga, vesi-insinööri tai Corinne? 

Kirjat innostivat meidät muistelemaan kotona odottavia aarteita. Mies muisteli Roxy Musicin cd:tä ja ihmetteli, että miksi me ei ikinä kuunnella sitä, sehän on hyvä levy.

Minulla on ikävä tien päälle! Elokuva palautti mieleen senkin, miten tyhjältä ja pinnalliselta hieno hotellihuone tuntuikaan yhteismajoitusten jälkeen, jotka silloin tuntuivat monesti aivan järjettömän raivostuttavilta ja alkeellisilta. Toki oli ihanaa saada välillä omaa rauhaa ja päästä kylpyyn ja voida katsoa televisiota, mutta samalla se tuntui jotenkin fuskaukselta. 

Varsinkin se viimeinen hotelli Santiago de Compostelassa, jossa viivyimme kaksi viimeistä yötä, oli varsinainen kulttuurishokki. Saavuimme päivän etuajassa, olin varannut seuraavaksi yöksi ihan tavallisen huoneen, mutta kun sellaista ei ollut vapaana, meidät ohjattiin järjettömän isoon, kaksi huonetta käsittävään lukaaliin, jossa oli paljon hohtavia pintoja, kaksi telkkaria ja jos vaikka mitä  hienoa.

Yleensähän olisin tuommoisesta yllätysluksuksesta aivan haltioissani, mutta nyt ristiriita nuhruisen reissussa rähjääntyneen habituksemme ja ylellisen ympäristön välillä oli liian suuri. Hieno hotellihuone meni meidän osaltamme sillä kertaa aivan hukkaan, sillä se jätti meidät aivan kylmäksi. Voi kyllä olla, että siinä oli mukana sellaista vaeltajalle kuulemma tyypillistä antikliimaksin ja tyhjyyden tunnettakin.Omaa saapumistamme seuraavana turistipäivänämme menimme oikein vartavasten katedraalin nurkille kyttäämään saapuvia vaeltajia siinä toivossa, että näkisimme jotain mahtavia tunteenpurkauksia, mutta kaikki olivat jotenkin vaisun oloisia saapuessaan. Ne, jotka olivat jo päässeet suihkuun, nukkuneet yön yli, saaneet puhtaat vaatteet ylleen, syöneet ja juoneet hyvin, olivat iloisia ja riehakkaita ja hakkasivat matkalla tutuiksi tulleita vaelluskumppaneitaan rehvakkaasti selkään ja hymyilivät ja metelöivät ja ottivat selfieitä, mutta vasta perille päässeet olivat hiljaisen ja nöyrän tai hämillisen oloisia.

Perillä. Suomalainen ja kentuckylainen vaellusparta.

"The Way" sai minut tiedostamaan, että haluan mennä vielä vähän kuljeskelemaan. Tai paremminkin, että minun TÄYTYY vielä kuljeskella hiukan lisää.  Mutta eri vuodenaikaan. Syksyllä. Ja vähän eri tavalla. Voisimme lähteä vaikkapa Ponferradasta, sen ohi menimme viimeksi bussilla, ja jatkaa aina Atlantin rannikolle Finisterraan saakka. Mies ei vielä tiedä tästä mitään, (hän on töissä, sain ajatuksen vasta tätä kirjoittaessani!) mutta eihän sen nyt HETI tarvitse tapahtua, voimme lähteä vaikka vasta ensi vii... eikun ensi VUONNA. Tai vaikka vasta sitä seuraavana. Pääasia, että mennään vielä uudestaan. Olen edelleen ihan kesken!

Roxy Music: More than this: https://www.youtube.com/watch?v=fP70NZsZnBk

The Way:n traileri: https://www.youtube.com/watch?v=o5VZKWcgw6c