Perhe

Pikkusisko oli tulossa kustantajan kesäjuhliin ja meille yöksi ja soitti rautatieasemalta.
- Moi, mä oon täällä nyt, mutta menenkin ehkä suoraan vaateostoksille, huomasin just, että mulla on luuserivaatteet...
- Miksi sä panit luuserivaatteet, vaikka tiesit että olet menossa kesäjuhliin?
- No kyllä mää ITTE näistä tykkään tosi paljon, mutta tuli vaan mieleen, että muitten silmissä nää ehkä on luuserihtavat...
- Tyhmää puhetta. Sitä paitsi, jos et tule nyt, et näe vauvaa!
- Mitä, onko teillä vauva?! Siellä nyt vai? Mää tuun heti!

Ja olihan meillä. Miehen siskon nuorimmainen oli käymässä Oulusta mukanaan suloinen kahdeksanviikkoinen, silinterihattukuvioiseen bodyyn puettu pikku Ruut. Sain hänet syliini ja ajattelin näyttää hänelle seinällä roikkuvan Katja Tukiaisen kuvan tytöstä ja bambista.

- Katsopas, tuossa on bambi. Tiedätkö sinä mikä bambi on?
Mies hilautuu kylkeen:
- Ookko nää raukka niin pöljä ettet tiiä mikä bambi on?! Annapas kun suureno kertoo...
Miehen siskon tytär, vauvan äiti, rientää puolustamaan lastaan.
- Tottakai se tietää, se on niin lahjakas!
Ja kaiken tämän keskellä pieni Ruut katselee hämillisen näköisenä ympärilleen ja maistelee vähän nyrkkinsä reunaa, sillä tutti on taas vierinyt jonnekin. Sitten äiti ottaa lapsensa ja vie hänet Peurahuoneeseen vaipanvaihtoa varten. Seuraan perässä ja haastattelen:
- Onko teillä jotain lapsenkasvatusperiaatteita jo mietittynä?
- Noo, isänsä on niin hurahtanu, että antaa takuulla kaikessa periksi (kutittelee vauvaa). Mutta minä aion pittää kuria! (suukko mahaan) Niin että alapas nyt käyttäytyä siinä! (vauva ynisee ja huitoo pikku käsillään) Ei se, että on kaksi kuukautta vanha, oo mikkään selitys!

Kuva Jellycatin pehmoeläinkatalogista...

Seuraavana aamuna lähdemme pikkusiskon kanssa samalla bussilla Tampereelle, josta minun on tarkoitus jatkaa mökille ihanaa elokuun minilomaa viettämään. Ohitamme ison einestehtaan,jonka seinustoilla on valtavia rekkoja perä oveen kiinni ajettuina joko purkamassa tai täyttämässä lastiaan. Mieleeni nousee ruma näky.
- Ajattele, tuolta ne marssittaa nauta- ja possuparkoja teuraalle...
- Ei kai ne niitä TUOLLA teurasta?!
- Missäs sitten?
- No, jossain...muualla. Ei kyllä varmaan tekisi ikinä  mieli syödä lihaa, jos näkisi miten se tapahtuu.
- Niinpä.
- ......
- .....mutta minipossut on kyllä ihania! Ja shetlanninponit! Otetaas oikein kuvahaku....(räplää kytkykaupalla hankkimaansa iPhonea ja esittelee hakunsa tuloksia, kunnes kyllästyy ja alkaa esitellä perheen lemmikkien, marsujen kuvia. Marsu hedelmäkulhossa, marsu teekupissa, marsu lautasella..), kunnes kyllästyy siihenkin, panee puhelimensa pois ja kysyy:
- Missä kaupungissa asuisit, jos olis pakko muuttaa pois Helsingistä?
- No, kai se sitten olis Tam...
- Niin! Tampere on munkin mielestä kaikista mahtavin kaupunki. Siälä on kaikki mitä ihminen tarvii. Mää en asuis missään muualla. (Pikkusisko asui opiskeluaikanaan pari vuotta Helsingissä. Ei tykännyt.)

- Mutta jos olisi pakko muuttaa?
- En mää suostuis! Tai no, ehkä Kangasalle...
- Sehän on käytännössä sama asia! Ja muutenkin, ei tollai voi ajatella! Voihan olla että sun mielestä vaikka Vancouver olisi sata kertaa parempi, mutta sä et vaan tiedä sitä.
- Mitä mää jossain Vankuuverissa tekisin?! Tulis kauhee ikävä miestä ja lapsia. Ja marsuja!
- Ne olis mukana, teidän perhe vaan asuis siellä ja..
- Kauhee riesa muuttaa johonki ulkomaille! Ei, kyllä me pysytään Tampereella!

Pikkusiskon perhealbumista... marsu lautasella.

Ja onhan Tampereessa puolensa. Leppoisa meininki. Paitsi että heti kun avaan linja-autoaseman oven, kuulen miten  odotussali raikuu kovaäänisesta haukkumisesta ja murinasta. Musta labradorinnoutajan pentu hyppii ja tempoo hihnassa. Omistaja katselee sen riehumista ja juttelee vieruskaverilleen:

- Muuten kiva koira, mutta kauheen akressiivinen. Vaikka miten päin olis, niin se vaan puree! Emmää tiä... tarttis varmaan kasvattaa...

Haukku sattuu korviini, ja lisäksi tunnen itseni nälkäiseksi, joten jätän mökkikamppeeni säilytykseen ja lähden Koskikeskukseen. Ostan Kirja-Kärkkäiseltä mökkilukemista ja pohjakerroksen uuden halpamarketin lounashyllystä pätkän lämmintä mustaamakkaraa, jonka nautin lounaakseni linja-autoaseman takapihan portailla istuen. Olen todella mökkiloman tarpeessa kaiken riuduttavan helteen ja asiakaspalvelun ja kaupunkihömpötyksen jälkeen (sehän on selvää, ottaen huomioon pikkusiskolta saamani HSP-diagnoosin). Aion lukea monta, monta, monta kirjaa keskeytyksettä ja kuunnella haapojen läpinää ja veden liplatusta ja tulen rätinää saunan pesässä. 

HSP- Highly Sensitive Pig...eikun Person

Mutta vaikka pääsen mökille, ei rauhoittuminen ota onnistuakseen. Puhelimeni soi koko ajan (Helsingin Sanomien kauppias, mies, isosisko...) ja kun se pirahtaa kolmannen kerran puolen tunnin sisään, luonnonrauhan rikkoo pahiten oma vimmainen  "VOI HELVETIN KUUSTOISTA!!!"-kiljahdukseni ja keinusta kuuluva äidin "Hi hi hii...!". Äidistä on mahtavaa olla eläkkeellä. 

Mutta kyllä se mökkiloma vähitellen käyntiin pääsee. Luen Fay Weldonin "Rakkauden ilot ja surut", Lars Sundin "Pienen onnellisen saaren", närpin vähän Fay Weldonin "Ystävättäriä" ja sieltä täältä Isä Camilloa, sekä luen säästellen paikalliselta kirpputorilta kolmella eurolla hankkimaani Robert Galbraithin, eli oikeasti J.K. Rowlingin "Käen kutsua" (oikea löytö, ja kohta tulee toinen osa, innostuin luettuani, että Lontoo-kuvaus on äärimmäisen tunnollista ja todenmukaista, niin että jos haluaa mennä koluamaan tapahtumapaikkoja, kaikki pubit ja teatterit ja kadut on takuulla oikein merkitty ja kuvattu, mikä aina lisää kirjan arvoa!). Mutta sitten erehdyn katsomaan aamuteeveetä ja siellä esitellään syksyn uusia tietokirjoja ja samalla vanhoja tietokirjoja, jotka ovat jotenkin aikanaan olleet mullistavia. Hesarin kulttuuritoimituksen esimiehellä on kädessään "Tamminiemen pesänjakajat" ja kuva näyttää miten toiseen haastatteluun valmistautuva Ilkka Kanervakin oikein kärkkyy sitä käsi pitkällä ja valittaa että hänen "Tamminiemen pesänjakajansa" on kateissa, eikä löydy, "vaikka hän on etsinyt sitä koko kesän".

Muistan että meillähän on se hyllyssä! Ajattelen että kai sen voisi piruuttaan lukaista. Menen mökkiin ja katson kirjahyllystä, mutta en löydä. Sitten menen aittaan ja katson sieltä kirjahyllystä. Ja pärekorista, joka myös on täynnä kirjoja. Ei missään. Tiukkaan isältä missä "Tamminiemen pesänjakajat" on ja hän kysyy että mitä sinä sillä, sehän on ikivanha kirja, eikä hänen muistaakseen juuri mistään kotoisin ja että eikö minua sentään  kiinnostaisi enemmän se Esko Seppäsen rikkaista perheistä kertova uutuus ja minä sanon tuskastuneena, että kiinnostaa, mutta se on julkaistu kolme TUNTIA sitten eikä sitä näin ollen mistään tähän hätään saa ja että etsikää nyt vain se "Tamminiemen pesänjakajat" ja tuokaa minulle saunamökkiin! Mutta ei sitä löydy ja tyydyn selitykseen, että se on varmaan Kangasalla jossain kirjahyllyn perukoilla. Mutta kun parin päivän päästä pääsen tonkimaan Kangasalan kirjahyllyä, ei sitä löydy sieltäkään! Eikä kaapeista, eikä epämääräisestä "poistokirjojen" pinosta, joka on kasattu vaarallisen näköisesti vaatehuoneen ylähyllylle. Sen sijaan törmään valkoiseen korttiin, jossa on mustalla tussilla piirretty karvainen ötökkä ja teksti "Tervetuloa Kunnas-kerhoon!". Isken kortin pöytään kesken olevan ristisanan päälle, jonka kimpussa isä ähertää.

- Oletko sinä mennyt liittymään Mauri Kunnas-kerhoon?!
- Juu!
- Minkä ihmeen takia?!
- Noo, saa kätevästi hänen teoksiaan, ja...(työntää kortin sivuun ja on taas keskittyvinään ristisanan ratkomiseen, mutta minä painan päälle niuhoon keski-ikäistyyliin).
- Kuinka se liittyminen oikein tapahtui?
- Helposti. Ja nopeasti! (osat ovat tosiaan vaihtuneet, hänhän on suorastaan nokkava).
Minulla olisi paljon hyviä argumentteja, joilla voisin panna hänet ahtaalle (nehän ovat lastenkirjoja ja nuorinkin lapsenlapsista on jo neljäntoista ynnä muuta ynnä muuta), mutta en ehdi jäädä kinaamaan, sillä olen menossa isolle siskolle kylään.

Toisaalta Kunnas-kerhosta tuli etsimättä mieleen yksi perheen ikivihreistä anekdooteista, ja koska se liittyy isoonsiskoon, jonka luokse olen juuri menossa, kerron sen häthätää tässä välissä. Olen täysin kuulopuheiden varassa, sillä tämän tapahtuessa en ollut vielä edes syntynyt tai jos olinkin niin korkeintaan vuoden, parin ikäinen. Kumminkin:

Isosisko (joka siis siihen aikaan oli aika pieni) ryntää kotiin kiihdyksissään ja huutaa:
- MINÄ LIITYIN, MINÄ LIITYIN! Nyt  minä olen LIITTYNYT!
Vanhemmat ovat ymmällään ja kyselevät, että MIHIN ihmeeseen sinä oikein olet mennyt liittymään johon isosisko tuhahtaa halveksivaan sävyyn, että "No en kai minä nyt SEMMOISIA mennyt kyselemään!"
Myöhemmin kävi ilmi, että isosisko oli liittynyt Naisvoimistelijoihin.

Nyt hän ottaa minut vastaan uudessa Kaukajärven kodissaan ja haluaa heti, että katsomme yhdessä YouTubelta Marilyn Monroe-dokumentin, joka käsittelee hänen viimeisen, kesken jääneen elokuvansa "Something's got to give" filmauksia ja jossa haastatellaan elokuvanteossa mukana olleita ja näytetään tietysti paljon kuvaa Marilynistä. Isosisko osaa liki kaksituntisen dokumentin vuorosanoineen lähes ulkoa ja kun ruutuun ilmestyy valkohapsinen vanha mummo, jolla on tulipunaiset huulet ja mustaa ripsiväriä, ja jonka nimen alle ilmestyvä titteli paljastaa hänen toimineen elokuvassa " Marilynin sijaisena", isosisko riemastuu:

- Tuo eukko se jaksaa nillittää Marilynin käytöksestä! Antaisi olla jo!
Jossain vaiheessa kyllästyn puuduttavaan dokumenttiin ja sanon että tämä on tylsä, pannaan jo pois, johon isosisko sanoo, että jos jännitystä kaipaat, niin näppäile hakusanoiksi vaikkapa "marilyn", "murder" ja "conspiracy".

Marilyn, her last days (musiikkivideo):  https://www.youtube.com/watch?v=GgwIzrfpbKo&feature=related