Ratikka

No niin, nyt se lumimyräkkä, josta on vouhkattu jo päiväkausia,  on täällä. Ihan tässä ympärillä ja joka puolella. Kävin pitämässä pari oppituntia Kalliossa. Reissu venähti useamman tunnin mittaiseksi. Ensin odottelin kotipysäkillä hyvän tovin 3B:tä. Busseja tuli ja meni,  ratikkaa ei kirveelläkään. Kävely ei houkuttanut (mies, joka lähti liikkeelle aiemmin, soitti ja sanoi, että älä harkitsekaan kävelyä, tuuli voi viedä vaikka tajun!).  Lopulta ikuisuuden kestäneen odottelun jälkeen ratikka saapui ja huoahdimme erään rouvan kanssa helpottuneina, että tässä kelissä oppii olemaan näinkin vähästä kiitollinen. Jännitys kuitenkin jatkui. Kuljettaja kuulutti, että olemme poikkeusreitillä, mutta menemme ainakin rautatietorille saakka ja yritämme myös Hakaniemen torille, mutta sen jälkeen hänellä ei ole aavistustakaan mihin tämä ratikka jatkaa. Ja hän lisäsi, että hienoa kun te jaksatte olla noin reippaita! Ja sitten vähän ajan päästä anteeksipyytävästi, että tämä on nyt vähän tällaista...Kukaan ei sanonut mitään.

Tuntien jälkeen päättelin, että jos ratikka ei päässyt tänne pari tuntia sitten, ei kannata ottaa riskiä ja jäädä Karhupuiston pysäkille seisoskelemaan, vaan pyrkiä takaisin Hakaniemen torille.  Ihmiset ponnistelivat ympärillä: äidit työnsivät hiki päässä ja  pylly pitkällä lastenrattaita puolen metrin kinoksissa, autoilijat yrittivät kaivaa autojaan lumipöykyistä. Iso,  raidalliseen poolokaulukselliseen villapaitaan puettu musta villakoira istui tukka märkänä tyrmistyneen näköisenä Alepan ulkopuolella ja uikutti pienellä äänellä. Kuiskasin sille, että kyllä se emäntä varmaan ihan kohta tulee. Pyllähdin Siltasaarenkadun jyrkässä alamäessä ja istuin sen aikaa lumisella jalkakäytävällä, että ehdin todeta vaisusti itsekseni ”Au!”. Sitten kömmin pystyyn ja  jatkoin Hakaniemen torin ratikkapysäkille ja odotin ja odotin ja odotin ja odotin ja annoin kahden kuutosen ja ysin mennä, sillä vain ja ainoastaan 3B pysähtyy suoraan kotioven eteen ja lopulta se tuli ja kipusin sisään, sain istumapaikan ja silloin vasta tajusin, että tässä on nyt jotain ihmeellistä. Se oli taas se hiljaisuus! Kukaan ei puhunut puhelimeen eikä hölissyt eikä hosunut eikä henkäillyt kärsimättömästi. Ei edes yskinyt. Me kaikki vain istuimme syvissä mietteissä (tai apatiassa) paikoillamme haisten märältä koiralta kastuneissa tumpuissamme ja pipoissamme ja karvakauluksissamme ja katselimme ikkunasta miten ihmiset pärjäsivät luonnon armoilla.  Ja ratikka pysähteli ja nilkutti eteenpäin kunnes se teki Bulevardilla täyden stopin. Kukaan ei edelleenkään sanonut mitään, kaikki vain odottivat lammasmaisesti mitä tapahtuu, ja kun kuljettaja lopulta kuulutti että raide ei käänny, pakko jatkaa suoraan Hietalahdentorille, joku kysyi arasti, että voidaanko me sitten jäädä tässä pois ja ovet lennähtivät auki ja me hyppelimme hankeen kukin parhaaksi katsomallaan tyylillä ja marssimme hanhenmarssia puuroista Fredrikinkadun jalkakäytävää pitkin eikä edelleenkään kukaan rutissut tai kiukutellut. Mistä tuli mieleeni, että ääriolosuhteissa taidammekin olla aika zen! Mutta kyllä tässä taisteluaseitakin tarvitaan: haen kiireesti vintiltä pidemmän takin, sen muhkeimman, vaaleanpunaisimman ja untuvaisimman.

 Taylor Swift: Back to December: http://www.youtube.com/watch?v=RW66Vwg9zKI